Kirjoja kaikille päättäjille

Kirjakaksikko, joka puhuu luontokadosta.

Tämä kirja pitäisi jakaa kaikille päättäjille.
Tällaisen kommenttiin törmäsin, kun selailin Iida Turpeisen Elolliset-teoksesta kirjoitettuja arviointeja. Esikoiskirja on kerännyt kehuja, niin teemansa kuin tyylinsä takia. Kirjan keskushahmo on jo 1700-luvulla, pian ”löytämisensä” jälkeen sukupuuttoon hävinnyt merten iso nisäkäs, stellerinmerilehmä.

Kirjan ensimmäinen osa kuvaa saksalaisen luonnontutkijan Georg Wilhelm Stellerin vuonna 1740 alkanutta tutkimusmatkaa Alaskaa kartoittaneen Vitus Beringin retkikunnan mukana. Tarkoituksena oli kartoittaa Venäjän Jäämeren puoleista rannikkoa ja etsiä Koillisväylää Pohjois-Amerikkaan. Steller oli kiinnostunut niin näkemistään eläimistä kuin kasveista, ja varsinkin hänen kasvitietämyksensä paljastui kultaakin kalliimmaksi, kun retkikunnan laivat Pyhä Pietari ja Pyhä Paavali haaksirikkoutuivat syysmyrskyssä, ja Pyhän Pietarin retkikuntalaiset jämähtivät vuodensi Beringin saarelle. Sieltä ja pienemmiltä saarilta Steller keräsi kasveja sekä näytteiksi että syötäviksi. Kun keripukki alkoi vaivata miehistöä (myös kapteeni Beringiä, joka kuoli tällä retkellä), Steller osasi lääkitä heitä luonnon tarjoamin yrtein. Hän olikin luonnontutkijan lisäksi myös lääkäri ja pappi.

Toisessa osassa kerrotaan, miten Alaskan kuvernööriksi nimetty Johan Hampus Furuhjelm ponnistelee hankkiakseen merilehmän luurangon Helsinkiin yliopiston kokoelmiin. Nyt se on Luonnontieteellisessä museossa. Kuvernöörin vastuut painavat. Alueen turkiseläimet metsästetään sukupuuttoon ja rahantulo ehtyy.

Kolmannen osan päähenkilö on Hilda Olson, taitava piirtäjä, jonka päätyy eläintieteen professori Alexander von Nordmannin avustajaksi tutkimaan ja piirtämään mm. hämähäkkejä. Lopulta hän saa myös kunnian hahmotella stellerinmerilehmän kuvan eläintä koskevaan luentoon.

Neljäs osa yltää 1950-luvulle ja linnunmunien keräilyyn. Pääosassa on taitava konservoja John Grönvall. Kaikki kirjan osiot, myös tämä neljäs, tuovat esiin yhden kulman luontokadosta ja sukupuutosta. Mitä harvinaisempi lintu, sitä ahneemmin sen harvinaisia ja kauniita munia kerättiin.

* * * * * *

Elolliset ilmestyi viime vuonna. Sitä aiemmin ilmestyi Aura Koiviston kirja Mies ja merilehmä. Sekin kirja olisi hyvä luetuttaa kaikilla päättäjillä.
Kirja kuvaa Beringin retkikunnan vaiheita ja ulottaa katseen myös Stellerin vaiheisiin Venäjällä raskaan tutkimusmatkan jälkeen. Koivisto selostaa, miten Steller toisaalta ihaili luontoa kasveineen ja eläimineen ja toisaalta tappoi eläimiä silmää räpäyttämättä – joko ruoaksi tai tutkimuskohteiksi. Steller kuvaili muistiinpanoissaan merisaukkojen kisailua ja niiden perhe-elämää. Saukot olivat niin ”typeriä”, että ne lähestyivät pelkäämättä Beringin saarelle haaksirikkoutuneita retkikuntalaisia, jotka nuijivat ne raa’asti ravinnokseen. Sama kohtalo oli merilehmillä: yhdestä eläimestä riitti syötävää useaksi päiväksi. Nekään eivät osanneet paeta vaan jäivät hädissään uimaan saalistetun ja rantaan vedettävän lajitoverinsa lähettyville.

Koivisto nostaa esiin myös Stellerin yhteiskunnallista ajattelua. Steller kritisoi muun muassa Siperian alueen valloittaneiden venäläisten sotilaiden ja kasakoiden toimia alkuperäisväestöä kohtaan. Tiedon kulku, huonosti hoidettu tieverkosto ja välinpitämättömyys – kuulostaa ihan Venäjän tämän päivän takamaiden elämältä. Itse asiassa venäläinen byrokratia yhdistettynä tiedon kulkuun koitui Stellerin kohtaloksi. Hän kuoli niinkin varhain kuin 37-vuotiaana sairastuttuaan kuumeeseen vaivalloisella rekimatkalla.

* * * * * *

Elolliset ja Mies ja merilehmä ovat erilaisia kirjoja – kannattaa lukea molemmat! – joita yhdistävät kaunis kirjallinen ilmaisu, rakkaus kaikkea elollista kohtaan sekä huoli luonnosta.
1700-luvun tutkijoille luonto oli hyväksikäytettävä kohde, ihmisen tarpeisiin tehty; eläiten kipua ja kärsimystä ei älytty ajatella. Sukupuuton mahdollisuutta ei tunnettu. Kukaan tutkija ei voinut kuvitella, että luonto saattaa ehtyä ja lakata jakamasta antejaan.

Ihmisen ylemmyys eläimiin nähden käy  ilmi  vaikkapa erään tutkijan kommentista, jota Koivisto siteeraa: ”Tämä kaunis paratiisilintu on elänyt ja kuollut näissä hämärissä metsissä ilman että sitä on nähnyt yksikään älykkään katsojan silmä”. Ilmeisesti älykkäällä katsojalla tarkoitetaan ihmistä.
Eikö linnulla ole arvoa, jos ihmiskatse ei ole sitä rekisteröinyt?

Koivisto kiteyttää ainutkertaisten eläinten ja kasvien kohtalon ihmisten käsissä: Tutkimusta seuraa tuhoaminen ja havaintojen jälkeen tulee hävitys.
Toisin kuin Stellerin aikalaisilla, meillä on tieto luontokadosta ja eläinten sukupuutosta. Silti suljemme silmämme ja korvamme faktoilta, jotka vyöryvät eteemme, pahimmillaan ivaamme tutkijoita, jotka varoittavat kuudennesta sukupuuttoaallosta.

* * * * * *

Iida Turpeinen: Elolliset
S&S 2023

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä
Into-kustannus 2019

Liisa Kaarina Heiskanen

Opin lukemaan viisivuotiaana.
Kadun vieläkin, että en lähtenyt opiskelemaan kirjallisuutta.
Lapsuuden ammattihaave kirjastonhoitaja.
Lukupiiriläinen. Kirjoitan blogia tunteella, en teorialla.
Kuvassa kanssani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirja Hullun kirjoissa, näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen. Lukiessani mietin, milloin suomalainen suvaitsevaisuus on (ollut) kukkeimmillaan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu