Loitsuin, riitein ja asein hallittu karhu

Karhuun liittyvää perinnettä esittevän kirjan kannessa komeilevat karhu - ja Otavan tähikuvio. Kuva SKS-kirjat

On meilläkin ikioma karhuloitsu. Lakkasuolle ja mustikkametsään mennessämme paukutamme ämpäreitä ja kiljumme kuorossa: Heis-ka-set tul-loo, Heis-ka-set tul-loo.
Loitsumme häviää runollisuudessa ja jylhyydessä pohjoisten kansojen loitsuille, mutta tehoa sillä on ollut: yhtäkään karhua emme ole marjareissuilla nähneet.

Väkevämpiä karhuloitsuja ja -riittejä löytyy Pasi Klemettisen kirjoittamassa kirjassa Karhu – Pohjoisten kansojen myyttejä. Kirja esittelee Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen, Siperian kansojen, saamelaisten ja suomalaisten karhuperinteitä ja -uskomuksia, jotka ovat keskenään yllättävän samankaltaisia.
Kirja on kirjoitettu eloisasti, niin että lukija/kuulija voi tehdä sen parissa ajatusleikin ja matkustaa aikaan, jolloin maailmaa pyrittiin hallitsemaan magian voimin. Itse pohdiskelin kuunnellessani myös luonnonvarojen riittävyyttä, luontokatoa ja luonnon ylikäyttöä – missä ihminen, siellä ahneus. Olivatko ennen vanhaan eläneet ihmiset viisaampia, vai puuttuivatko heiltä vain keinot luonnonvarojen ylikäyttöön?

Karhua kunnioitettiin ja pelättiin, sitä metsästettiin rituaalien vuoksi, sitä metsästettiin ruoaksi tai siksi, että karhu kävi karjan kimppuun. Uskomuksissa karhu nähtiin ihmisen sukulaisena – saattoihan se kävellä ihmisen tavoin kahdella jalalla. Ihmisenkaltaisuus oli joillekin kansoille este karhunlihan syömiselle.
Karhu symboloi uutta elämää: se nukkui pitkät talviunet ja heräsi ”kuolleista” kevään tullen. Senkin takia se oli pohjoisille kansoille pyhä eläin.
Kirjan alkupuolelta löytyy intiaanien tarina, jonka mukaan metsästäjät ja koirat lähtivät jälestämään karhua, mutta yhtäkkiä koko seurue katosi näkyvistä ja loistaa nyt tähtikuvioina taivaalla: näin syntyi Ursa Major, jonka osana meille loistavat Otavan seitsemän tähteä.

Eräät heimot kertoivat syntymyyttiä, jonka mukaan heimo sai alkunsa, kun nuori tyttö oli joutunut uroskarhun talvipesään. Siellä tyttö oli tullut raskaaksi ja synnyttänyt poikalapsen (mielestäni logiikka horjuu tässä: mistä se tyttö oli tullut, jos hän synnytti heimon ensimmäisen ihmisen… no, ne myytit).
Karhulle vaimoksi mennyt tyttö on yleinen teema; tarinoissa toistuu käänne, jossa tytön veljet tulevat karhun talvipesälle ja tappavat karhupuolison.

Karhumetsälle lähtö edellytti tarkkoja rituaaleja, joilla turvattiin saalis ja se, että sekä metsästäjät että koirat tulivat kotiin vahingoittumattomina. Miehet lähtivät metsälle naisilta salaa ja peittivät ihmisen hajun itsestään. Talvipesässä nukkuvaa karhua lepyteltiin jo etukäteen. Esimerkiksi evenkit (pieni kansa Venäjän ja Kiinan alueilla) maalailivat karhulle, että tule pesästäsi, viemme sinut hienoon juhlaan – mutta jättivät mainitsematta, että karhu menee peijaisiinsa vainajana.
Muutamia metsästyskuvauksia kuunnellessani ajattelin, että karhuparka. Raskasta olla myyttinen eläin ilman omaa syytään, vain ihmisen vilkkaan mielikuvituksen takia.

Surmaamisen jälkeen ja peijaisissa karhunkaatoon osallistuneet uskottelivat, että he eivät suinkaan tappaneet karhua, vaan se oli itse juossut keihääseen. Syy saatettiin vierittää myös naapurikansoille: venäläinen/ruotsalainen oli valmistanut surma-aseen, joten syy oli itse asiassa heidän.

Karhun uskottiin siirtyvän tuonilmaisiin ja tulevan siellä uudelleen metsien asukkaaksi. Sen vuoksi kuollutta karhua oli kohdeltava kunnioittavasti. Kunnioittavalla käytöksellä turvattiin tulevakin riista. Esimerkiksi karhun luihin eivät koirat saaneet koskea, eikä karhunlihasoppa saanut kiehua yli. Miehille ja naisille keitosta oli varattu eri ruhonosat. Esimerkiksi saamelaisperinteissä naiset eivät saaneet katsoa karhua kuin korkeintaan messinkirenkaan läpi. Peijaisten päätteeksi karhun kallo vietiin kallohonkaan.

Karhun syntymyyteissä kerrottiin, että karhu on laskettu maahan taivaista. Alkukoti on edelleen nähtävissä tähtitaivaalla. Tämä uskomus oli yhteinen pohjoisille kansoille.

Tuol’ on ohto synnytelty,
Karhun poika kasvateltu.
Otavitten olkapäillä,
Seihteen tähtien selällä.

Missä maahan laskettiin?
Hihnoissa hopeisissa,
Variloissa vaskisissa,
Kehän kultasen sisässä.
Tuoreille tuomikoille,
Pahoille paju puroille.
Honka kasvo kankahalle,
Hongassa hopea oksa,
Siit on hammas ensimmäinen,
Ensimmäinen, viimenenkin,
Suurimmainen, pienimmäinen.
Missä kynnet leivottiin,
Kämmenet taputeltiin?
Päällä pensevän petäjän.

Ai niin, melkein unohtui: suomalaisilla on karhulle noin 200 eri nimeä, kuten kontio, mesikämmen…. oikeaa nimeä ei sovi käyttää, sillä siinä paha missä mainitaan.

Kirjan on kustantanut SKS-kustannus vuonna 2023.

Liisa Kaarina Heiskanen

Opin lukemaan viisivuotiaana.
Kadun vieläkin, että en lähtenyt opiskelemaan kirjallisuutta.
Lapsuuden ammattihaave kirjastonhoitaja.
Lukupiiriläinen. Kirjoitan blogia tunteella, en teorialla.
Kuvassa kanssani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirja Hullun kirjoissa, näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen. Lukiessani mietin, milloin suomalainen suvaitsevaisuus on (ollut) kukkeimmillaan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu