Murhia 60-luvun tapaan

Tämä kirja tapahtuu vanhassa pappilassa!

Hei mutta – tämänhän täytyy tapahtua synnyinpitäjässäni Vieremällä! Hämmentävä havainto syntyi, kun luin metropoliitta Panteleimonin kirjoittamaa dekkaria. Sittemmin hotkaisin yhteensä kymmenen kirjaa, joten pikkuhiljaa niistä alkoi pakostakin avautua selkeä kaava.
Kirjojen päähenkilö on poliisin rouva, sittemmin poliisin leski Elisabet Urhonen, paikallinen miss Marple, jonka erityislahja on osua murhapaikoille. Hän löytää ratkaisun tarkkuutensa, vaistonsa ja tiedonhalunsa avulla. Kuvioon kuuluu, että oikeat poliisit suhtautuvat Elisabet Urhosen puuhakkuuteen nyreästi.
Murhilla ja väkivallalla ei kirjoissa mässäillä. Ruumis löytyy, sitten alkaa rikoksen selvittäminen. Useimpien murhien motiivi on kosto. Menneisyydessä on hylätty tai petetty, ja Elisabet Urhonen tekee onnistuneita sukelluksia hahmojen historiaan.

Taustahahmoja ovat pienen maalaispitäjän maanviljelijät arkisine töineen, ja monissa kirjoissa seikkailee hajamielinen kirkkoherra ja omituisiin (joskus esoteerisiin) harrastuksiin höpsähtänyt ruustinna. Pienten paikkakuntien vitsausta, uteliaisuutta ja nenän tunkemista toisten asioihin kuvataan herkullisesti. Sodan läheisyys puskee läpi traumatisoituneiden ihmisten käytöksessä, vaikka yhteiskunnallinen ilmapiiri onkin pääasiassa optimistinen.

Kirjat tapahtuvat pääosin 1960-luvulla pienessä Koskijärven pitäjässä, jonne on sijoitettu Karjalan evakoita. Viimeisimmissä kirjoissa tapahtumapaikka on läheinen kaupunki, joka on helppo tunnistaa Iisalmeksi. Siellä Panteleimon – lukiolaisena vielä Petri Sarho – on käynyt lukionsa (kuten minäkin).
Panteleimon on itsekin syntynyt Vieremällä paikallisen poliisin pojaksi, ja hän on luonut kirjoihinsa omituisen hybridikirkonkylän, joka alussa hämmentää Vieremällä lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyttä lukijaa. Kirkonkylän hän on sijoittanut Oulun tien varressa  sijaitsevaan Salahmin kylään, jossa asuu karjalaisia evakoita niin paljon, että sinne on rakennettu pieni tsasounakin.

”Koskijärvi-dekkarisarjani tapahtumapaikka on saanut ulkoisen kuvansa pitkälti Ylä-Savon Vieremän Salahmin vanhasta ruukkikylästä. Kartanonmäen arvokas rakennuskokonaisuus on 1800-luvulta. Piharinteeltä löytyy myös vanha kivikellari. Kerran sitä katsellessa syntyi ajatus: entäpä jos tuolta kellarin lattialta löytyisi nuoren naisen ruumis? Samassa tarinan juoni lähti kehkeytymään. Kartanon viereisen, maineikkaan ja nyt autiona olleen matkustajakoti-kahvila Herkku-Nurkan toiminta sopi myös käynnistää uudelleen.”

Oikea Vieremän kirkonkylä on Salahmilta kymmenisen kilometriä Iisalmen suuntaan eli etelään päin. Siellä sijaitsee muun muassa Kyrönniemen vanha pappila, joka on nykyään matkailukohde navettaan rakennettuine kappeleineen. Kyrönniemeen Panteleimon sijoittaa Eheydy ja uudistu -kurssin, jonka aikana etsitään energioita luonnosta ja yrttijuomista. Meedio käy kurssilla kertomassa, mistä kadonnut kukkaro löytyy ja mitä kuuluu Neuvostoliittoon sotavangiksi jääneelle miehelle. Selvänäkeminen ja ennustaminen olivat 1960-luvun trendejä.
Kyrönniemen ympäristössä on Juhani Ahon leikkimökki, joka päätyy yhten murhan näyttämöksi.

Kirjasarjan edistymisen myötä yhteiskunta ympärillä muuttuu. Maalaistaloihinkin hankitaan televisioita, ja pikkuhiljaa ihmiset alkavat suunnitella matkoja aurinkorannikolle. Yhdessä kirjassa vieraillaan Leningradissa. 1960-luvulla ympäristötietoisuus alkoi herätä, ja luontoteemat tulevat kirjoissakin esiin – muun muassa yhden kirkkoherran perhosharrastuksen myötä; saarnoissaan kirkkoherra huolehtii perhosten elinympäristöjen säilymisestä, ja seurakuntalaiset kuuntelevat saarnoja haukotellen.

Metropoliitta Panteleimonin dekkarit on kustantanut Myllylahti.

————————

Ennen Panteleimon-sarjaa kuuntelin Antti Hurskaisen kirjan Suntio. Sekin sijoittuu Ylä-Savoon, Lapinlahdelle, joka on vanhempieni synnyinpitäjä. Kirjassa liikutaan muun muassa Lapinlahden hautausmaalla ja puhutaan Halosen veljesten patsaista, joita hautausmaalla on lukuisia. Sinne olen monena kesänä vienyt kukkia isovanhempien ja tätien, setien ja enojen haudoille.
Suntio naputtaa niin tarkkaa lausetta ja on sen verran painavaa luettavaa, että se mykisti minut täysin. Joten en yritäkään kirjoittaa kirjasta, joka vilisee niin surua kuin aforistisia lauseita. Lue täältä.

Liisa Kaarina Heiskanen

Opin lukemaan viisivuotiaana.
Kadun vieläkin, että en lähtenyt opiskelemaan kirjallisuutta.
Lapsuuden ammattihaave kirjastonhoitaja.
Lukupiiriläinen. Kirjoitan blogia tunteella, en teorialla.
Kuvassa kanssani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirja Hullun kirjoissa, näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen. Lukiessani mietin, milloin suomalainen suvaitsevaisuus on (ollut) kukkeimmillaan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu