Sally Salmisen aika Tanskassa

Aikani Tanskassa -kirjan kansi.

Äitini puhui minulle usein kyynelsilmin Sally Salmisen Katrina-kirjasta. En saanut kirjaa luetuksi kuin vasta äitini kuoleman jälkeen kesällä 2019 – nappasin sen kuunteluuni ikään kuin velvollisuudentunnosta äitiäni kohtaan; meillä oli tapana suositella toisillemme kirjoja ja lukea toistemme suosituksia.
Katrina on ahvenanmaalaissyntyisen Sally Salmisen kuuluisin kirja, ainakin täällä Suomessa. Hän kirjoitti sen kotiapulaisen töiden lomassa New Yorkissa.

Sally Salmisen Aikani Tanskassa on ilmestynyt alunperin vuonna 1972 ja suomennettu aivan vastikään. Kirja tosin alkaa Helsingistä, jossa Sally Salminen asuu puolisonsa taidemaalari Johannes Dührkopin kanssa. Talvisota alkaa, julkkispariskunta osallistuu toimittajien matkaan pohjoiseen Suomeen ja raportoi tunnelmia ja tapahtumia sieltä. Jostain syystä matkasta kuitenkin puhutaan heidän häämatkanaan, mikä latistaa matkan arvoa ja suututtaa Sally Salmista.

Pariskunta muutti sittemmin Tanskaan, joka oli tuolloin saksalaismiehityksen alainen. Salminen ja Dührkop osallistuivat vastarintaliikkeeseen mm. piilottamalla natsien etsimiä henkilöitä. Sotilassaappaat kopisivat eri puolilla Tanskaa, ja tanskalaisten vastarinta merkitsi mm. kansallisen musiikin laulamista ja kansalliskävelyihin osallistumista.
Kirja perustuu pitkälti Sally Salmisen päiväkirjamerkintöihin, joita hän on täydentänyt kirjaa kirjoittaessaan. Pakko myöntää, että välillä oli puuduttavaa lukea päivälliskutsuista, konserteista ja kirjallisuussalongeista – mutta jos sen kääntää voitoksi, niin oli toki mielenkiintoista kuulla Tanskan kulttuurielämästä.

Erityisesti arvostin kirjailijan tarkkailijan luonnetta, kun hän kuvaili luontoa kasveineen, dyyneineen, sääilmiöineen; näin tarkasti luontoa voi kuvata ilman kameran silmää! (Tuli jo mieliteko etsiä edullisia matkoja Tanskaan…)

Pariskunta asui mm. Kööpenhaminassa ja Jyllanissa; muonavahvuudessa oli mukana myös Dührkopin äiti. Anopin ja miniän suhde vaikuttaa lämpimältä ja mutkattomalta. Maalaaminen ja kirjoittaminen onnistuivat, kun perheellä oli kotiapulainen. Koska sota raivosi Euroopassa, ruokapula ja säännöstely näkyivät pöydän antimissa, ja oma kasvimaa (sekä porsas) olivat hyvä lisä kaupan tarjontaan.
Vuonna 1940 Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen, ja Sally Salminen sai moitteita siitä, että hän on karkurina Tanskassa. Niinpä pariskunta matkasikin muutamaksi viikoksi Suomeen tekemään maatöitä. Siitä tuli lopulta enemmänkin julkisuusshow kuin työ.
”Siitä kaikesta tuli teatteria. Toimittajat ja kuvaajat kävivät tervehtimässä meitä pellolla asti. Ja nyt kun katson kuvia, minua oikein hämmästyttää, miten nuoria ja hauskannäköisiä me olimme. Ennen kaikkea olimme kuitenkin näyttelijöitä”, Sally Salminen kertoo.
Tanskassa Salmisen asema muuttui sodan uuden vaiheen myötä. Suomi soti Saksan rinnalla – ja Saksa oli valloittanut Tanskan.

Salminen pohtii kirjassa myös omaa ”tanskalaisuuttaan”. Jos puhun tanskaa, miten se otetaan vastaan? Millaisia ovat tanskalaiset? Arvostin kovasti sitä, miten Salminen on perehtynyt Tanskan historiaan jopa tuhannen vuoden takaa ja miettii, miten kansakunnan kohtalot ovat vaikuttaneet kansanluonteeseen.

Kirjoittamisen työnsä ja normaalin arjen ohella Salminen kertoo sotatapahtumista eri puolilla Eurooppaa mainiten mm. Harkovan, jota Venäjän joukot ovat nyt pommittaneet. Venäjän hyökkäyssota antaakin kirjan ulkopuolelta sävyjä sen lukemiseen.

Taiteilijapariskunta otti hoiviinsa pienen juutalaislapsen, jonka vanhemmat joutuivat pakenemaan natseja ja joka sai kasteessa tuikitavallisen tanskalaisnimen Bengt. Lapsen tulon taloonsa Salminen kertoo varsin toteavaan sävyyn, ilman suurta tunteilua. Tovin aikaa heillä oli hoidossaan myös lastenkotilapsi Mads, mutta hänen tulonsa keikautti Bengtin elämän turvattomaksi. Mads meni takaisin lastenkotiin.
Myös Salminen ja Dührkopp olivat päätyneet natsien silmätikuiksi, joten he joutuivat keräämään kimpsunsa ja kampsunsa ja pakenemaan.
”Mihin tältä asemanpenkiltä sitten päätyisimmekään, meidän on pysyttävä yhdessä.”

Kustantaja Teos, suomentaja Sirje Niitepõld

Sally Salmisesta Seura-lehdessä

Sally Salmisesta Helsingin Sanomissa (tilaajille)

 

Liisa Kaarina Heiskanen

Opin lukemaan viisivuotiaana.
Kadun vieläkin, että en lähtenyt opiskelemaan kirjallisuutta.
Lapsuuden ammattihaave kirjastonhoitaja.
Lukupiiriläinen. Kirjoitan blogia tunteella, en teorialla.
Kuvassa kanssani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirja Hullun kirjoissa, näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen. Lukiessani mietin, milloin suomalainen suvaitsevaisuus on (ollut) kukkeimmillaan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu