Vaali kasvia, vaalit aivoja; lempeästi puutarhasta

Miksi ihmeessä suuren osan vuodesta lumen tai jään peitossa oleva pala maata, joka vaatii valtavasti työtä ja aiheuttaa alituista pelkoa siitä, mitä milloinkin on tuhoutumassa, olisi niin tärkeä asia? Mitä puutarha paljastaa meistä itsestämme?

Kylmänä keväänä puutarhahommia pitää himmata. Ennen näppien upottamista multaan onkin sopiva aika lukea tai kuunnella Maaretta Tukiaisen uutuuskirja Kasvun tarina, puutarhan elämää kannatteleva voima.

Kirja alkaa äkillisestä kivusta, joka iski combat-treeneissä ja lamasi toimintakyvyn. Kun elämä alkoi voittaa ja kipu antaa myöten, ajatuksiin tuli kirjoittaa puutarhasta filofisella, historiallisella ja tästä päivästä kiinni pitävällä otteella.
Tukiainen kuljettaa lukijaa Madridin puutarhoihin, Carl Larssonin puutarhaan Ruotsissa ja iloisena yllätyksenä Runebergien kotitalon puutarhaan Porvoossa; Fredrikan tontilla kirjailija suorastaan haltioituu ja näkee Runebergien lasten kirmaavan käytävillä ja omenapuiden lomassa. Fredrika Runeberg muuten nimesi omenapuunsa lastensa nimillä. (Haa – meidän tontillamme on neljä kuusta symboloimassa neljää perheenjäsentämme. Samoilla jäljillä.)

Tukiaisen kirjassa on 12 lukua, kuukausien mukaan. Kirja kertoo puutarhojen historiasta ja filosofiasta, esittelee neurotieteen tutkimuksia luonnon ja puutarhanhoidon terveysvaikutuksista, kertoo, miten kuvataiteessa on esitetty puutarhoja ja kasvun voimaa,
Faktojen lomassa Tukiainen juoksuttaa tarinaa oman puutarhansa vuodenkierrosta. Eloisa kuvailu iloista ja onnistumisista ja huolista ja luopumisista tuntuu kovin tutulta, vaikka omat puutarhataidot ovatkin vähäiset. Erityisesti jäi mieleen kohta, jossa puutarhuri-Tukiainen herää aikaisin aamulla ja kuulee makuuhuoneesensa, miten kasvit huutavat vettä ja huolenpitoa kesken kuivan ja kuuman kesäjakson.

Tukiainen kirjoittaa, että ensimmäiset maininnat puutarhoista Suomessa ovat peräisin Turusta. 1600-luvulla puutarha-aate oli levinnyt koko Suomeen. 1800-luvulla elänyt Sakari Topelius kannusti puutarhan hoitoon toteamalla, että kasvien hoito tekee ihmisen hyvännäköiseksi ja ystävälliseksi. (Muista tämä, kun hyttyset inisevät ympärilläsi ja läiskit niitä multaisilla rukkasilla naama savessa, muista.)

Tukiaisen oma puutarha ei ole niin sanottu hyötypuutarha – ellei sitten kukkien kauneuden synnyttämää elämäniloa lasketa hyödyksi. Kirjailija toivookin, että puutarhoista puhuttaessa ei pidettäisi esillä vain hyötyä, mikä on ollut perinteinen näkökulma.
– Voisimmeko mieltää kasvit kumppaniksemme ja pohtia, miten kasvit ja ihmiset voisivat yhdessä paremmin?

Vaali hoivaavaa ja ravitsevaa asennetta
– vaalit aivoja ja hermosoluja

Tutkimustiedon mukaan luonnossa ja puutarhassa oleskelu kohentaa hyvinvointia ja hoitaa masennusta, Tukiainen kirjoittaa, mutta muistuttaa, ettei se suinkaan yksinomaan riitä masennuksesta nostamaan. Suomessakin sijaa saanut Green Care -menetelmä kuntouttaa ihmisiä luontoavusteisin toimintamuodoin. Kun ihminen näkee, että hänen huolenpitonsa avulla kasvit kasvavat ja kukoistavat, hänen minäpystyvyytensä kohenee.

Puutarhan vuodenkierto sisältää uuden syntymistä ja versomista, kukoistusta ja lakastumista. Puutarha opettaa sietämään hitautta, kehittämään kärsivällisyyyttä ja hyväksymään muutoksen vääjäämättömyyden. Luopumistakin puutarhassa oppii; Tukiainen kuvaa lapsuutensa haapapuumetsikköä, joka hänen surukseen kaadettiin liki puuttomaksi, ja puhuu oman pihansa isolle koivulle, josta on tullut monella tavoin harmi. Se joutuu kaadettavaksi. Syksyn tullen on edessä luopuminen kukkaloistosta, vehreyden hiipuminen.

Tukiaisen kuvaukset omasta työskentelystään puutarhassa resonoivat lukijassa mukavasti – hei mutta noinhan minäkin teen, tuota minäkin tontillani tuskailen, tästä iloitsen.
Kirjasta löytyi oivallus: kun istutat puun, istutat myös varjon. Omassa pihassani on liikaa koivuja ja varjoja. Koivut juovat vettä ja syövät energiaa ja valoa muilta kasveilta. Nykyään kaupunkisuunnittelussa puhutaan paljon varjojen lämpöä alentavasta vaikutuksesta. Omalla pihalla sen huomasin, kun kaadatimme lounaiselta kantilta pari isoa koivua: olohuoneessa kuumottaa kesäisin.

Pihani on hallittua hoitamattomuutta. Arvostan herukka- ja karviaispensaita. Koivujen juuristo pyrkii pintaan, mikä vähentää ruohonajon tarvetta. Olen lempeä luonnonkukkia kohtaan; pihassa kukkivat niittyhumalat ja apilat, nuo mainiot pörriäiskasvit. Ahomansikka viihtyy maanpeittokasvina ja tuottaa ilostuttavasti marjoja
Olen miettinyt, mitä kaipaan, kun joskus joudun muuttamaan omakotitalosta pois. Synnyinkodista tuodut juhannusruusut ja valkokylkiset koivut jäävät, koivut, joiden oksien lomasta tähdet vilkuttavat

– – – – – – – – –

Kirjan on kustantanut Tuuma-kustannus v. 2024
Kirjan kuvitus on erityisen kaunis ja herkkä; sen on kuvittanut Tukiaisen kumppani, graafikko ja taiteilija Markus Frey.

Lisätietoja täältä

Liisa Kaarina Heiskanen

Opin lukemaan viisivuotiaana.
Kadun vieläkin, että en lähtenyt opiskelemaan kirjallisuutta.
Lapsuuden ammattihaave kirjastonhoitaja.
Lukupiiriläinen. Kirjoitan blogia tunteella, en teorialla.
Kuvassa kanssani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirja Hullun kirjoissa, näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen. Lukiessani mietin, milloin suomalainen suvaitsevaisuus on (ollut) kukkeimmillaan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu