Vaivaako sinua neuloosi?

Yhdellä silmäyksellä voin nähdä neljä uutta neulemallilehteä kaupan lehtihyllyssä. Neulomista käsitteleviä kirjoja ilmestyy tiuhaan tahtiin.
Neulominen taitaa olla pop?

Tiina Mahlamäen kirja Neuloosi kertoo laveasti neulomisesta sen historiasta alkaen. Kirjan aikana valmistuu Mahlamäen kaarrokeneule; se etenee faktatiedon lomassa silmukoiden luomisesta paidan viimeistelyyn. Samalla kirjassa kulkee myös surun juonne: Mahlamäki neuloo äidilleen ja anopilleen saattosukat, taivassukat. Kirja kuuluu ns. tarinallisten tietokirjojen luokkaan.
Kirja oli niin hykerryttävä, että olin viikon neulomisen ja siihen liittyvien faktojen pauloissa.

Mahlamäen lapsuusmuistoihin kuuluu lankavyyhdin piteleminen, kun äiti tai mummo keri lankaa vyyhdiltä keräksi. Lankaa saatiin muun muassa perheen Leena-lampaasta. Niinä vuosina neulominen oli pakko: piti neuloa perheenjäsenille, ja kulutus oli kovaa. Myös oma äitini neuloi tuhottomasti sukkia perheelleen – kiireessä ja yksivärisiä. Kun viimeinenkin lehmä oli laitettu ”korkealaitaiseen”, äiti sanoi, että nyt on aikaa kirjoneuleille. Niitä sitten alkoikin syntyä sitä tahtia, että en itse neulonut yksiäkään sukkia tai lapasia omille lapsilleni. Lopulta tein yhdet sukat äidilleni, jonka motoriikka ja näkökyky olivat jo heikentyneet: hänen lempikarkkiensa kunniaksi kettukarkkisukat. Niistä tuli saattosukat, vaikka en niitä sellaisiksi tarkoittanutkaan.

Pakkoneulomisesta on nyky-yhteiskunnassa edetty ilo-, rentoutus- ja itsensätoteuttamisneulomiseen, jolla on meditatiivisia ulottuvuuksia. Valmistuneita neuleita esitellään sosiaalisessa mediassa kuten Instagramissa, Facebook-ryhmissä, Pinterestissä ja Ravelryssä. On feministisiä neulomisyhteisöjä, kristillisiä neulomisyhteisöjä…
Koronavuodet edistivät neulomista, vaikkakin innostusta oli ilmassa jo aiemmin. Muun muassa sana ”neuloosi” hyväksyttiin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen uudissanaksi vuonna 2013.

Mahlamäki kertoo kirjassaan, että neulominen syntyi noin 2000 vuotta sitten arabipaimentolaisten parissa. Euroopppaan taito tuli muslimikäsityöläisten myötä ensin Espanjaan. Aluksi neulottiin kahdella puikolla tasoneuleita, sitten kehittyi neljän puikon tekniikka ja pyöröneulominen.
Neuleiden valmistaminen ja myynti olivat keskiajalla miesvaltaisten kiltojen omaisuutta. Neulomisesta tuli kaiken kansan taito vasta 1600-1700-luvuilla.

Suomalaiset sukanneulojat saavat kiittää kantapäästä Naantalin birgittalaisluostarin nunnia, jotka toivat taidon Suomeen. Luostari on perustettu vuonna 1443. Kaupungin päättäjät velvoittivat kaupunkilaiset neulomaan sukkia kaupattaviksi sekä Suomeen että ulkomaan vientiin.

Neulomiseen liittyy myös kansanomaisia uskomuksia. Sukan ja lapasen suuhun piti neuloa punainen raita suojaamaan pahoilta hengiltä. Vainajalta kesken jäänyttä työtä ei saanut neuloa loppuun vaan se piti hävittää. Toisen uskomuksen mukaan se pitikin neuloa valmiiksi, ettei vainaja tulisi kummituksena puikkoja kilisyttämään.

Neulominen tekee hyvää, kun se ei ole pakkoneulomista. Se rauhoittaa, niin sanotusti maadoittaa tekemiseen. Se laskee verenpainetta, lisää pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä, opettaa virheiden ja epäonnistumisen sietoa (ja virheiden korjaamista) ja tuo sitten lopulta onnistumisen iloa. Tekemisestä jää kädenjälki ja voitonriemuinen tunne: minä osasin.
Neulominen ja neuleet myös yhdistävät sukupolvia. Mummo neuloo lapsenlapselle. Lapsenlapsi muistaa myöhemmin jo toisilmaisiin siirtyneen mummonsa hänen tekemään sukkien kautta. Neulomisen perinteet siirtyvät sukupolvelta toiselle: ”ainahan meillä on uudelle tulokkaalle sukat tehty”.

Neulominen tekee hyvää myös sikäli, että neulomuksia tehdään auttamistarkoituksessa. Jo 1800-luvulla lähetysaate on koonnut laajasti eri yhteiskuntaluokkien naisia ompeluseuroihin, joissa on tuettu lähetystyötä ja omaa lähipiiriä.Ompeluseurat ovat olleet tärkeä uskonnonharjoittamisen väylä: uskonto pyhitti arkipäiväisen työn ja teki sen merkitykselliseksi.
Kriisiajat ovat saaneet naiset neulomaan. Mahlamäki sanoo, että suurin hyväntekeväisyysneulonta toteutui Suomessa jatkosodan aikaan. Naiset neuloivat sotilaille sukkia, käsineitä ja kypärämyssyjä.
Sota-aikoina naiset ovat neuloneet ”viattoman” näköisinä ja hankkineet vaarattoman ulkonäkönsä varjolla sotilaallisia tietoja ja välittäneet sitä eteenpäin neuleidensa avulla.
Nyt Suomessa toimii Neulo Ukrainaan-ryhmiä. Neulojat eri puolilla Suomea neulovat urakalla sukkia, kypärämyssyjä ja liipasinlapasia ja jakavat ohjeita Facebookissa.

Mahlamäki itse kertoo neuloneensa sukkia vuonna 2015 vastaanottokeskukseen tulleille turvapaikanhakijoille ja nyttemmin ukrainalaispakolaisille.

 Neuleilla voi myös osoittaa yhteisöllisyyttä, myötätuntoa – ja mieltä! Itse teen I love Human Rigths -lapasia ja myynyt niitä turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten hyväksi; erinäisetkin lapaset ovat valmistuneet tukemaan perheenyhdistämishankkeita. Ilmaisen samalla mielipiteeni, joka koskee Suomen epäinhimillistä turvapaikkapolitiikkaa. Olen siis knittivisti.

Koska neulominen on nykyään niin suosittua, päätimme täällä Äänekosken seurakunnassa hypätä mukaan trendeihin ja esitellä seurakunnan hyväntekeväisyysneuleita näyttelyssä. Vapaaehtoiset neulojat ovat tehneet junasukkia kasteperheiden vauvoille, lapasia ja sukkia kerholaisten varavaatteiksi, lohtuhuiveja ja saattosukkia. Onpa seurakunnassa omat kirkkosukat ja -lapasetkin.
Näitä on esillä Suolahden kirjastossa 22.3. asti ja pääsiäisen jälkeen Äänekosken kirkolla.
Suolahden seurakuntatalolla kokoontuu puikkopiiri. Sen jäsenet vahvistavat Mahlamäen näkemykset: käsityön tekeminen ja onnistuminen on kivaa, ja neuleiden merkeissä yhteen kokoontuminen ilostuttaa mieltä. ”Pidän neulomisesta. Yhdessä oleminen on tärkeää, kun yksin asuvan päivät ovat pitkiä. Oikein odotan keskiviikkoa ja puikkopiiriä. Pelastuin, kun saan olla mukana ihanassa porukassa.”

Lohtuhuivista sananen. Sain sellaisen omalta kotiseurakunnaltani sururyhnmän päätteeksi. Minulla oli se ylläni lähikaupungissa, talvitakin alla kylmänä päivänä. Kahvilan myyjä huomasi sen ja kysyi heti, onko se todella lohtuhuivi. Lyhyen keskustelun jälkeen jäin miettimään, että olisiko huivista nykyajan suruharsoksi tai surunapiksi, toisen surun koskettaman tunnistamista auttamaan?

* * * * *

Tiina Mahlamäki: Neuloosi
Into-kustannus 2023
Äänikirja Nextory. Lukija Emilia Howells

Tiina Mahlamäki on uskontotieteen yliopistonlehtori. Hänellä on pitkä kokemus kirjoittajana ja tutkijana, ja hän on julkaissut ja toimittanut useita tietokirjoja. Mahlamäelle neulominen on tapa keskittyä, meditoida ja harjoittaa henkisyyttä – sekä samalla saada aikaan jotain konkreettista ja käsinkosketeltavaa. Neulomisen lisäksi hän harrastaa lintujen bongailua ja valokuvausta.

Liisa Kaarina Heiskanen

Opin lukemaan viisivuotiaana.
Kadun vieläkin, että en lähtenyt opiskelemaan kirjallisuutta.
Lapsuuden ammattihaave kirjastonhoitaja.
Lukupiiriläinen. Kirjoitan blogia tunteella, en teorialla.
Kuvassa kanssani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirja Hullun kirjoissa, näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen. Lukiessani mietin, milloin suomalainen suvaitsevaisuus on (ollut) kukkeimmillaan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu