Mikä on mielikuvien ja yksilöiden merkitys politiikassa?

Suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi on kirjoittanut rentoon tyyliin siitä, mistä politiikassa on – tai pitäisi olla – kysymys (Yle.fi 27.2.). Hänen keskeinen teesinsä tuntuu olevan, että mielikuvilla ei ole mitään merkitystä harjoitetun politiikan kannalta.

Hän näkee politiikassa oikeastaan vain kolme kysymystä. Ensimmäinen on raha: se mistä valtio saa rahaa, ja miten se jaetaan. Toinen on laki, siis se, mikä on kiellettyä ja mikä sallittua. Kolmas on valta, se kuka minkäkin asian päättää. On aivan sama, hoitaako asiat mies vai nainen, nuori vai vanha, maalainen vai kaupunkilainen.

Saarikiveä ei myöskään kiinnosta, mitä ehdokas pitää arvossa ja mitä ei: "En halua tietää, mitä mieltä he ovat “fillarikommunisteista”, “cityvihreistä”, “rasisteista” tai muista ryhmistä, joihin kukaan ei itse tunnusta kuuluvansa. Varsinkaan en halua kuulla, kuka heistä on “arjen asiantuntija”, “sydämeltään suomalainen” tai “arvoiltaan punainen”."

Hän kärjistää sanottavansa kannattamalla ehdokkaitten äärimmäistä anonymiteettia: "Jotta ehdokkaisiin liittyvistä mielikuvista päästäisiin eroon, voisi olisi hyvä, että emme tietäisi heidän ikäänsä, sukupuolesta tai ulkonäöstä puhumattakaan. Oikeastaan meidän ei tarvitsisi tietää myöskään heidän nimiään." Heidän ajamansa asiat sekä puolueen vaaliohjelma riittävät. Puolueilla ei myöskään tarvitsisi olla nimiä, eikä tunnuksia.

Tällä rajulla reseptillä politiikan pitäisi palata politiikkaan ja vaaleista kadota viihteen hurmos. Saarikivi ennakoi lukijan reaktion tähän tarkoituksella yliampuvaan pakinaansa luonnehtiessaan itseään allekirjoituksensa jälkeen: "… ja todennäköisesti eri mieltä kanssasi."

Siitä voidaan olla samaa mieltä, että politiikka ja vaalikampanjat ovat menneet ylen määrin viihteellisiksi, ja sitä voisi yrittää hillitä. Politiikan viihteellistyminen on kuitenkin merkittävästi median toimintatapojen syytä. Ja koska media kaipaa otsikoitaan varten näyttäviä ulostuloja, se saa niitä jatkossakin poliitikoilta, jotka haluavat näkyvyyttä. Tämän ilmiön suitsimiseen tarvittavan tempun haluaisin nähdä.

Saarikivi antaa kirjoituksessaan itse esimerkin viihteellisyyden ja mielikuvien hyväksikäytöstä politiikasta. Hän saa kirjoitustyylinsä ansiosta varmasti paljon enemmän huomiota ja lukijoita kuin kuivalla asialinjalla pysyen saisi. Hän myös nimeää ja identifioi itsensä kirjoittajana. Miten tehokas olisi ollut esimerkiksi nimimerkki "Eräs professori pääkaupunkiseudulta"?

Mitä tulee Saarikiven käsitykseen poliitikkojen henkilöllisyyden ja näkemysten sekä arvojen vähäisestä merkityksestä, todellisuudessa ehdokkaan persoonallisuus on hyvin tärkeä selittäjä ja ennustaja sille, miten hän toimii valituksi tultuaan pyrkiessään toteuttamaan puolueen ja omaa vaaliohjelmaansa. Toki puoluekuri torjuu rivikansanedustajien yksilöllisen sooloilun, mutta avainpoliitikkojen ominaisuudet ja näkemykset ratkaisevat sen, mitä puoluekurilla vahditaan.

Ohjelman ja puolueen/eduskunnan päätöksen välissä on siis aina ihminen – joukko ihmisiä, jotka ovat kaikki yksilöllisiä. Jokainen heistä voi omalla toiminnallaan vaikuttaa päätösehdotuksen muotoutumiseen ryhmässä – jotkut enemmän, toiset paljonkin vähemmän. On vaikuttajia ja pelkkiä napinpainajia. Myös ehdokkaan/kansanedustajan asiantuntemuksella on merkitystä. Jos hallitsee taloustietoa, on parempi päättämään raha-asioista kuin täysin tietämätön.

Harkitsevalle kansalaiselle on siten merkitystä sillä, minkälaiselle ehdokkaalle hän antaa äänensä. Ja sen arvioinnissa hän tarvitsee tietoa ehdokkaan nimestä, taustasta, koulutuksesta, luonteesta ja mieltymyksistä –  kaikista niistä piirteistä, jotka edellä leimattiin merkityksettömiksi. Tämän perusteella äänestäjälle muodostuu ehdokkaista mielikuvia, joiden perusteella hän suorittaa valintansa.

Äänestäjän on vain kyettävä seulomaan hänelle merkittävät tiedot mainonnan ja median pintavaahdosta, mikä ei tietenkään ole aina helppoa. Puolueen ohjelma on tärkeä sekin, ja sen perusteella moni valinnee ensin puolueen.

Ehdokkaiden puheista ja ominaisuuksista äänestäjä voi sitten päätellä, muun muassa minkälaisin painotuksin ja millä asiantuntemuksella ehdokas todennäköisesti tulee puolueen ohjelmaa toteuttamaan. Kasvoton ehdokas on kirjoittamaton lehti. Kuinka moni olisi kiinnostunut vain numeron äänestämisestä? Pelkän puolueen äänestämistä suosiva järjestelmä antaisi entistä enemmän valtaa puoluekoneistolle eli pienelle ydinjoukolle.

Saarikivi toteaakin, että politiikan palatessa politiikkaan luonnollinen seuraus on äänestysprosentin romahdusmainen putoaminen. Mutta hän pitää sitä hyvänä asiana, sillä suurin osa äänestäjistä ei äänestä harjoitetusta politiikasta, vaan aivan muista asioista.

Saarikivi haluaa siis korostaa sitä, millä perusteella äänestäjät äänensä antavat. Sinänsä hyvä pyrkimys. Vaikka median luomien mielikuvien suuri vaikutusvalta vaaleissa huolestuttaakin monia katson kuitenkin, että sitä ei voida demokratiassa juurikaan rajoittaa aiheuttamatta vahinkoa toisaalla. Yleisellä valistuksella voidaan tietysti pyrkiä "kouluttamaan" äänestäjiä.  

Ehdokkailla tulee siis jatkossakin olemaan mahdollisuus turvautua vaalityössään mielikuvia luovaan unelmahöttöön, ja äänestäjällä on vapaat kädet valita ehdokkaansa millä kriteereillä haluaa. Demokratian toteutumisen kannalta pidetään yleensä positiivisena, että äänestysprosentti on korkea. Se on omiaan yhdistämään kansalaisia – siitä huolimatta, että he ovat politiikasta eri mieltä keskenään ja ovat äänestäneet kovin erilaisin motiivein.

 

 

 

 

 

 

 

0
Lokari
Sitoutumaton Turku

Kirjoittaja on liiketaloustieteen, erityisesti laskentatoimen professori emeritus Turun kauppakorkeakoulusta (Turun yliopisto).

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu