Akateeminen maailma ei ole vapaa ajattelua kahlitsevista ideologioista, osa 1

Luulisi, että akateeminen maailma edustaisi vapaata tiedon hankintaa, ja olisi sellaisena vapaa tieteelle vieraista ideologioista. Näin olikin ennen pääsääntöisesti, mutta ei näytä olevan enää. Sosiologian professori Jukka Savolainen kirjoittaa asiasta Kanavassa (Nro 5/2021) otsikolla ”Akateemisen maailman ideologisuus on aito ongelma”.

Hän tiivistää asian: ”Poliittisilla mieltymyksillä on yhteiskuntatieteissä liian suuri vaikutus. Itsesensuuri on yleistä ja valtavirrasta poikkeavia näkökulmia syrjitään”.

Tämä on vakava syytös, joka kertoo tieteen rapautuneen huolestuttavalla tavalla. Professori Savolainen, joka on virassa Yhdysvalloissa, esittää esimerkkejä sekä sieltä että Euroopasta, muun muassa Suomesta.

Yhdysvalloissa on jopa ryhdytty lainsäädäntötoimiin tarkoituksena lisätä akateemisen keskustelun vapautta ja intellektuaalista moninaisuutta. Konservatiiviset poliitikot ovat huolestuneita siitä, että yliopistoissa suositaan äärivasemmistolaista maailmankuvaa.

Tarvetta toimenpiteisiin olisi täälläkin, mutta nykyinen punavihreä hallitus ei varmasti tulisi sellaiseen suostumaan.

Britanniassa ja Tanskassa on ryhdytty vastaavanlaisiin toimiin sananvapauden puolesta ja syrjinnän ehkäisemiseksi yliopistoissa. Professori Savolainen esittää surkuhupaisan esimerkin Suomessa käydystä ”keskustelusta”.

HS:ien pääkirjoittaja väitti (3.4.21) , että ”mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään, yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa”.

Kyseisten alojen edustajat älähtivät, ja keskustelu lopahti siihen, että pääkirjoittaja pyysi anteeksi ’epäonnistunutta kirjoitustaan’. Siinä on meillä puudelitasoinen vallan vahtikoira.

Tieteessä kriittinen ja avoin keskustelu ovat avainasioita, samoin tutkimuksen vapaus. Tutkijan pitää voida valita tutkimusaiheensa ja lähestymistapansa. Tiedeyhteisö ei saa häntä painostaa. Toki ennenkin on ollut muotiaiheita ja -metodologioita, mutta niistä poikkeavia on kuitenkin suvaittu.

Tieteessä pitäisi toimia niin, että kun tutkimus on valmistunut, tiedeyhteisö ottaa siihen kantaa ja arvioi sekä oikaisee sen väittämiä, jos aihetta on. Tieteen tarkoituksena on pyrkiä totuuteen, joka saattaa toki olla monitahoinen ja kiistelty asia.

Professori Savolainen lähestyy aihettaan esittämällä joukon kysymyksiä: Missä määrin yhteiskuntatieteilijät noudattavat tieteen pelinsääntöjä – tai rikkovat niitä omien poliittisten arvojensa edistämiseksi? Suositaanko näiden alojen tutkimusyhteisöissä tietynlaisia uskomuksia ilman riittävää näyttöä?

Kohdellaanko tutkimuksia eriarvoisesti tulosten sisällöstä riippuen? Onko esimerkiksi sosiologiassa helpompi julkaista tutkimuksia, jotka tukevat ”intersektionaalisen feminismin” oletuksia kuin tuloksia, jotka korostavat biologisia eroja miesten ja naisten käyttäytymisessä?

Ovatko tutkijat valmiita raportoimaan tuloksia maahanmuuttajien kokemasta syrjinnästä, mutta haluttomia tutkimaan väkivaltaista rikollisuutta samassa väestöryhmässä?

Vastatessaan kysymyksiinsä Savolainen vetoaa kolmenkymmenen vuoden kokemukseensa yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa Suomessa, Norjassa ja Yhdysvalloissa. Hänestä on päivänselvää, että poliittisilla mieltymyksillä on liiallinen vaikutus alan tutkimuskirjallisuuteen. Valtavirrasta poikkeavia näkökulmia syrjitään avoimesti.

Hän esittää näkemyksensä tueksi esimerkkejä Yhdysvalloista. Alkuvuodesta 2021 eräs Georgian valtionyliopiston professori erotettiin kriminologisen lehden toimituskunnasta transsukupuolisten oikeuksia koskevien kirjoitustensa johdosta. Ilmeisesti hän ei ollut riittävän myötämielinen  – ja kritiikitön – tämän ilmiön edustajien ja kannattajien mielestä?

Samoihin aikoihin Amerikan humanistinen yhdistys peruutti biologi Richard Dawkinsillle myönnetyn palkinnon ja kertoi syyksi transsukupuolisia ”halventavan” puheenvuoron. Kuitenkin kumpikin mainituista henkilöistä kannattaa kaikkien sukupuolivähemmistöjen tasa-arvoista kohtelua. Minkäänlaista poikkipuolista sanaa kohteesta ei ilmeisesti hyväksytä.

Näitä kahta trassukupuolisia koskevaa tapausta ei voida tämän artikkelin perusteella arvioida tarkemmin, koska yksityiskohtia ei mainita. Jotakin yliherkkyyttä aiheen suhteen kuitenkin näyttää esiintyvän. Eikö olisi voitu vaatia perusteluja ja näyttöjä väärinä pidettävien väitteiden kumoamiseksi? Vaikutelmaksi tulee, että transsukupuolisuus on aiheena jonkinlainen tabu, josta ei sovi kirjoittaa.

Professori Savolaisen mukaan erittäin tyypillisiä ovat kampanjat, joissa suuri joukko tutkijoita vaatii tieteellisesti moitteettoman artikkelin poisvetämistä poliittisin perustein. Huomiota herättää tällaisen joukkoliikkeen esiintyminen tutkijayhteisöissä, joissa yksilöllisyys on ollut keskeinen piirre. Yleisesti ottaen tieteen ja sen tekemisen ei pitäisi olla laumailmiö, vaan yksityisen tieteentekijän edustamaa analyyttista pohdiskelua.

Savolaisen mukaan muutama vuosi sitten Yhdysvalloissa julkaistiin  artikkeli, jossa havaittiin että valkoihoisten poliisien osallistuminen ampumatilanteisiin ei ollut yhteydessä kuolonuhrien ihonväriin.

Yli 800 yhteiskuntatieteilijää julkaisi adressin, jonka mukaan kyseinen tutkimus on ”vaarallisesti harhaanjohtava”. Kirjoittajat päätyivät vetämään artikkelinsa pois.

Nämä tutkijat eivät siis hyväksyneet tilastollista tutkimusta, jossa riittävää näyttöä tästä yleisesti uskotusta riippuvuussuhteesta ei saatu. Julkisuudesta tiedämme, että on esiintynyt tapauksia, joissa valkoihoinen poliisi kohteli mustaihoista rasistisin motiivein kohtalokkaalla tavalla.

Nämä tapaukset saavat ilmeisesti enemmän julkisuutta kuin ne, joissa uhrina on valkoihoinen henkilö. Viimeksi mainittuja esiintyy kuitenkin em. tutkimustuloksen mukaan enemmän kuin kuohuttavia mustaihoisten ampumisia.

Tätä yksittäistapauksista muodostunutta kansalaismielikuvaa mustien kokemasta poliisiväkivallasta, ei siis sallittu horjutettavan. Tuloksen esittäminen johti selvästi poliittisin perustein tapahtuneeseen tutkijan painostamiseen ja tutkimustiedon pimittämiseen.

Society -lehti veti 550 tutkijan vaatimuksesta pois poleemisen artikkelin. Kirjoitusta pidettiin rasistisena, koska siinä katsottiin, että kulttuuriset tekijät vaikuttavat ryhmien välisiin köyhyyseroihin enemmän kuin esimerkiksi rakenteellinen rasismi.

Kun virallinen selitys on rakenteellinen rasismi, ei näköjään tässäkään tapauksessa sallittu esittää edes tieteellisen näytön perusteella ryhmän omaan toimintaan (kulttuuriin) liittyvää syytä. Tieteen alennustila näyttää laajalta: yli 500 tutkijaa on vaatinut tällaista…

National Communications puolestaan taipui vaatimuksiin peruuttaa artikkeli, jossa havaittiin, että nuoret naistutkijat hyötyivät enemmän yhteistyöstä kokeneemman mies- kuin naistutkijan kanssa. Tätäkään tutkimusta ei julkaistu, vaikka lehden päätöksessä todettiin: ”kaikki ydintulokset olivat valideja”.

Oli siis jotenkin naissukupuolta kohtaan loukkaavaa, että miestutkijasta oli enemmän hyötyä kuin naistutkijasta. Sillä ei ollut tässäkään merkitystä, että kyseessä oli tutkimustulos, siis itse asiassa tosiasia.

Savolainen tähdentää, että näissä tutkimuksissa oli tiettyjä menetelmällisiä heikkouksia, mutta samanlaisilla menetelmillä tehtyjä tutkimuksia, jotka päätyivät vastakkaisiin lopputuloksiin, ei vedetty heikkouksistaan huolimatta pois. ”Ainoastaan ’oikeistolaisiksi’ tai ’konservatiivisiksi’ leimattuihin tutkimuksiin reagoitiin tällä tavalla”.

(Jatkuu…)

+9
Lokari
Sitoutumaton Turku

Kirjoittaja on liiketaloustieteen, erityisesti laskentatoimen professori emeritus Turun kauppakorkeakoulusta (Turun yliopisto).

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu