Eikö koulukiusaamista voida tosiaan torjua – vai eikö halutakaan?

Koulukiusaaminen ja suoranainen kouluväkivalta ovat olleet paljon esillä mediassa ja sosiaalisessa mediassa joidenkin törkeiden tapausten tultua julkisuuteen. Monet ovat ehdottaneet kiusaajan siirtämistä uuteen kouluun keinoksi välttää kiusaamisen jatkuminen.

Yleensähän käytäntö on ollut se, että kiusattu on siirtynyt enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti uuteen kouluun, päästäkseen eroon kiusaamisesta ja kiusaajasta.

Tämä vaikuttaa kuitenkin kohtuuttomalta kiusatun kannalta – hänhän on jo kärsinyt asiasta, ja joutuisi kärsimään vielä tällaisen elämänmuutoksen. Eri asia on, jos kiusattu tosissaan haluaa tehdä lopullisen pesäeron kouluunsa, joka ei ole kyennyt takaamaan hänelle koulurauhaa.

Opetusministeri Li Andersson kuitenkin torjuu kiusaajan siirtämisen. Hän esittää, että koulu ei voi huoltajien tahdon vastaisesti pakottaa kiusaajaa vaihtamaan koulua. Hän hakee myös tukea asiantuntijoista todeten, että nämä eivät kannata tämänkaltaisia toimenpiteitä, koska yleensä kiusaaminen on paljon monimutkaisempi ilmiö, siihen kun osallistuu usein paljon useampiakin oppilaita kuin yksi (HS 21.9.).

Miksi kiusaajaa ei voida siirtää – kummitteleeko taustalla perustuslaki, johon nykyisin joka käänteessä vedotaan? Lähdetään siis siitä, että kaikille oppilaille on taattu oikeus saada opetusta valitsemassaan koulussa, eli kysymys on yksilön oikeudesta.

Tässä kuitenkin tuijotetaan yksisilmäisesti vain kiusaajan oikeuksiin haluamatta nähdä, että myös kiusatulla on oikeutensa: oikeus turvalliseen koulunkäyntiin. Eikö tämä paina mitään?

Kun kahden osapuolen edut joutuvat  ristiriitaan – kuten kiusaamistapauksessa – on suoritettava etujen vertailua ja punnintaa:  kumman osapuolen oikeus on vahvempi, ja kumman saa väistyä. On varsin luonnollista, että sen etu, joka on rikkonut yhteiskunnan normeja, on toissijainen, ja kärsineen etu voittaa.

Olisikin täysin oikeudenmukaista, että juuri kiusaaja joutuisi vaihtamaan koulua. Eihän yksilön oikeuksista poikkeaminen ole mitenkään harvinaista yhteiskunnan normeja rikkoneiden osalta.

Asiantuntijoiden perusteluja Anderssonin esittämälle kannalle en tunne, mutta nojautuminen kiusaamisen monimutkaisuuteen ja kiusaajien lukuisuuteen eivät ainakaan vakuuta. Uskoakseni kiusaamistapauksissa on yleensä yksi aloitteentekijä, pääasiallinen kiusaaja jonka kiusattu kyllä tunnistaa.

Kiusaajien joukkoon liittyy sitten nopeasti muita, joiden motiivit vaihtelevat. Osa saattaa pelätä joutumista itse kiusatuksi, ja valitsee kiusaajan eli vahvemman puolen. Raukkamaisuus on valitettavan yleinen inhimillinen ominaisuus, ja myös omaa egoa saatetaan pönkittää liittymällä kiusaajien kuoroon.

Jos kiusaajan koulusiirtoon kuitenkin liittyy oikeudellisia ongelmia, hallitus ryhtyköön pikaisiin toimenpiteisiin niiden poistamiseksi. Lisäksi rehtoreille pitäisi antaa valtuudet kiusaajan erottamiseen koulutyöstä määräajaksi, jonka pituus riippuisi tapauksen vakavuudesta.

Andersson toteaa hallituksen aikovan laatia toimenpideohjelman kiusaamisen ja yksinäisyyden ehkäisemiseksi. Ohjelmien laatiminen voi osoittautua hitaaksi ja tehottomaksi korviketoiminnoksi. Parasta olisi jos hallitus osoittaisi kouluille viivyttelemättä selvät velvollisuudet ja valtuudet ryhtyä kiusaamisen torjuntatoimenpiteisiin.

Kodeilla on vastuunsa lapsensa käyttäytymisestä, mutta myös koululla on huomattava vastuu, silloin kun kiusaaminen tapahtuu oppilaiden kesken koulussa tai koulumatkalla. Opettajien voi tosin olla vaikeaa tunnistaa henkistä kiusaamista, joka voi saada monia ulkopuolisille näkymättömiä painostuksen, vähättelyn ja syrjinnän muotoja.

Heikko opettaja saattaa jopa kääntää katseensa sivuun välttääkseen ongelmia, ja rehtorit voivat vastoin parempaa tietoaan kieltää kiusaamista tapahtuneen varjellakseen koulunsa mainetta. Onko opettajakoulutuksessa puutteita tältä osin?

Vaikka kiusaamista ei olisi todettukaan, koulun pitäisi puhua siitä ja annettava oppilaille toistuvasti selkeä viesti kiusaamisen raukkamaisuudesta ja halveksittavuudesta sekä koulun ehdottoman kielteisestä kannasta siihen. Koulun on jaettava oppilailleen kestäviä arvoja. Miten nykykoulu suoriutuu tästä haasteestaan?

Myös hallituksen olisi tultava ulos nopeasti selkein viestein – eikä haudattava ongelmaa ohjelmatyöryhmään. ”Ei voida” -mantran hokeminen herättää arveluja siitä, mistä tässä loppujen lopuksi on oikein kysymys.

 

Lokari

Kirjoittaja on liiketaloustieteen, erityisesti laskentatoimen professori emeritus Turun kauppakorkeakoulusta (Turun yliopisto).

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu