Fortumin Venäjän investoinnin riskit olisi pitänyt ymmärtää

Fortum riskeerasi miljardikaupalla investoimalla Venäjälle vuonna 2008, mutta joutunee nyt myymään omistuksensa pilkkahinnalla  (HS, Marko Junkkari, 3.7.). Miksi  hälytyskellot eivät soineet?

Haastateltu asiantuntija totesi, että yksityinen yritys ei olisi tehnyt vastaavan riskiluokan investointia. Valtion päättäjät eivät siis pidä huolta rahoista niin hyvin kuin yksityinen sijoittaja. Paradoksaalista kyllä, eräs riski-investointiin houkutellut tekijä oli yksityisistä yrityksistä matkittu johdon palkitsemisjärjestelmä: Fortumin johtoa palkittiin osakeoptioilla.

Oma etu houkutteli johtajia ottamaan omistajien varoilla kohtuuttomia riskejä saadakseen osakekurssin nousemaan. Riskien lauetessa johdon optiovoitot olivat jo turvallisesti johtajien tileillä, ja laskun maksoivat osakkeenomistajat – tässä tapauksessa viime kädessä veronmaksajat.

Marko Junkkari viittaa kirjoituksessaan siihen, että tapauksen arvostelussa olisi kysymys jälkiviisaudesta. Kukaan ei todellakaan olisi osannut ennustaa Venäjän ryhtyvän omalta kannaltaankin täysin järjettömään hyökkäykseen Ukrainaan. Tämä hyökkäyshän sitten romahdutti Fortumin Venäjä-investoinnin arvon.

Moni kansalainen kuitenkin ihmetteli ja kauhisteli Fortumin päätöstä panostaa miljardikaupalla Venäjälle heti kun siitä ensi kerran tiedotettiin. Tiedettiinhän, että Venäjä ei ollut länsimaiden tapainen oikeusvaltio, vaan sitä leimasi edelleen jälkineuvostoliittolainen, itse asiassa perivenäläinen kulttuuri.

Maa ei ole koskaan ollut demokraattinen oikeusvaltio, vaan keskusjohtoinen harvainvalta. Milloin on johdossa ollut tsaari, milloin keskuskomitea puheenjohtajineen tai itsevaltainen presidentti. Tällaisessa valtiossa kaikki kulkee keskushallinnon ja -johdon kautta.

Niin kauan kuin keskusjohto on myötämielinen ulkomaiselle sijoittajalle, asiat sujuvat. Mutta koska itsenäistä ja puolueetonta oikeuslaitosta ei ole, ulkomainen yritys ei riitatapauksessa voi odottaa saavansa puolueetonta oikeutta.

Jo Fortumin harkitessa Venäjälle menoa, olisi siis pitänyt oivaltaa, että halutessaan keskusjohto olisi voinut säädättää lain, jolla sijoittajan omaisuus takavarikoidaan valtiolle – tai vaikkapa verolain, jonka lopputulos olisi sama.

Venäjän ideaan kuuluu tietty epäluuloisuus kaikkea ulkomaista kohtaan, mikä tuottaa ulkomaisia yrityksiä ja yksilöitä koskevia boikotointitoimenpiteitä. Mauno Koivisto julkaisi vuonna 2001 teoksen Venäjän idea, joka kertoo tämän aavikkokansan luonteesta.

Erkki Tuomioja tiivistää netissä Koiviston teoksen sanoman seuraavasti: ’Venäjän laajentumisessa yhtyi kolme tekijää: pyrittiin saamaan haltuun arvokasta maata, pyrittiin levittämään uskoa, pyrittiin yhdistämään slaaveja Venäjän johtoon. Se oli Venäjän idea.’

Fortumin johdon olisi siis pitänyt ymmärtää, minkä maariskin Venäjä sisälsi. Sattuman oikusta se toteutui ennakoimattomana hyökkäyksenä, mutta se on selitettävissä ’Venäjän idealla’, ja oli kyllä asiaan perehtyneiden nähtävissä.

Joka tapauksessa Venäjän johtamisjärjestelmä olisi voinut todennäköisesti tuottaa ulkomaiselle omistukselle kohtalokkaita ongelmia ilman Ukrainan sotaakin.

Investointi on toki tuottanut vuosien varrella, mutta pääoma on tässä katastrofissa suurelta osin menetetty.

Lopputulokseksi siten jää, että  Fortumin Venäjä-investoinnin tehneille päättäjille ei voi antaa puhtaita papereita. Ja tähän joukkoon kuuluvat myös omistajaohjauksesta vastanneet poliitikot. Siitä ei päästä mihinkään, että veromaksajien yhteistä rahakukkaroa on hoideltu holtittomasti.