Jouluaiheinen lastenkirja tutkijan hampaissa

Parnassossa on julkaistu kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvistin kirjoitus, jossa hän leimaa Mauri ja Tarja Kunnaksen kirjan Joulupukki ja noitarumpu (1995) ongelmalliseksi. Hän kirjoittaa näin:

”Joulupukkia vainoaa anonyymi, hämärissä liikkuva hahmo, joka tuntuu pelkkää pahantahtoisuuttaan aiheuttavan kaikenlaista harmia.”.

”Tarinan edetessä pahantekijä paljastuu, kepposiin johtanut väärinkäsitys oikaistaan ja keppostelija saa kauan toivomansa työpaikan Korvatunturilta… Tarjosin tässä varsin myötäsukaisen luennan kirjasta, joka todellisuudessa on niin ongelmallinen, että sitä tänä päivänä tuskin julkaistaisiin. Kirjan kiusantekijä on nimittäin ilmiselvästi saamelainen, lapinpukua ja šamaanin rumpua myöten. Hän on lyhyenläntä, ruma ja ilkeä.”

”Lopun ’onnellinen’ muodonmuutos pukin pikku apuriksi tarkoittaa oman kulttuurin hylkäämistä ja mukautumista valtakulttuuriin. Šamaani luopuu saamenpuvustaan ja taikavoimistaan tullakseen samanlaiseksi kuin muut kirjan hahmot, tontuksi.”

”Mietin pitkään, miten tätä lahjaksi saatua kirjaa voi lukea lapselle. Lopulta päätin kertoa, miksi saamelaisäijää sapettaa. Hänellä on syytäkin olla vihainen – vuosisatoja kestäneen sorron vuoksi.”  (HS.fi 21.12.20).

Onhan tällainen kiusaaminen rumaa, mutta toisaalta niin inhimillistä. Rumaa on myöskin leimata kiusaajaksi juuri saamelainen, lapinpukua ja šamaanin rumpua kantava henkilö  sekä kuvata hänet lyhyenlännäksi, rumaksi ja ilkeäksi. Inhimillistä on kuitenkin sekin – pilkkaaminen ja leimaaminen.

Mutta olisivatko lapset ja muut lukijat niin yksinkertaisia, että he olettaisivat tämän perusteella kaikki saamelaiset samanlaisiksi? En usko. Miksi lapsille pitäisi antaa siloteltu kuva maailmasta, kun se ei kuitenkaan ole läheskään kauttaaltaan sellainen? Kiusaajia on joka ryhmässä, ja tällä kerralla se sattui olemaan saamelaisen näköinen.

Arveluttavinta tässä tutkijan näkemyksessä on sen edustama muodikas trendi kaivella kirjallisuudesta, elokuvista ja muusta taiteesta jotakin vähemmistöryhmää mahdollisesti loukkaavia yksityiskohtia, vaikkapa jo kuuluisaksi tullut ”n-sana”, ja suurieleisesti julkistaa loukkaantuminen tämän ryhmän puolesta.

Eräs tarkoitus tässä näyttää olevan se, että ryhmään kuuluvat huomaisivat itsekin loukkaantua. Samalla tulee oma valistuneisuus alleviivatuksi.

On kuitenkin syytä huomata, että tällainen holhoava asenne kohtelee kyseiseen ryhmään kuuluvia kuin ymmärtämättömiä lapsia. Holhoamiseen kuuluu saamelaisesimerkistä päätellen myös se, että johonkin ryhmään kuuluvia suositellaan kantamaan sen symboleja loppuikänsä. Eivätkö he saisi mukautua valtakulttuuriin, vaikka oman etunsa nimissä sitä haluaisivat?

Seuraava askel tämän sensuurimentaliteetin toteuttamisessa on kyseisten teosten perkaaminen pois kirjastoista ja muista julkisista paikoista. Halusivatpa holhoajat sitä tai eivät, nämä toimenpiteet ovat sukua kirjarovioille, joiden sytyttäjiin ei varmasti kukaan toivoisi tulevansa yhdistetyksi. Pienempiä esimerkkejä sensuurin vaikutuksista on nähty: myynnin menetystä pelkäävät valmistajat ovat alkaneet siivota tuotteittensa nimiä ja ulkoasua.

Tuorein esimerkki tästä sensuurista on opettajien raportoima taideopiskelijoiden kielteinen asenne Shakespearea ja muita klassikkoja kohtaan: ne kun edustavat esimerkiksi ”raiskauskulttuuria” tai muuta kielteistä. Näin historiatiedottomat näyttelijät sopinevat parhaiten lastennäytelmiin – vaikka niissäkin voi törmätä ikäviin hahmoihin, jopa noitiin, jotka syövät pikkulapsia.

Entä, jos esimerkiksi maahanmuuttaja kirjoittaisi kirjan tai näytelmän kotimaassaan kokemistaan traumaattisista tapahtumista? Pitäisikö tällainen ikävien asioiden penkominen leimata arveluttavaksi? Näytelmän nuorten henkilöiden rooleihin ei taitaisi löytyä näyttelijöitä…

Jokainen saa tietysti kuvata maailman ihmisineen niin hyväksi ja kauniiksi kuin haluaa, mutta toivottavasti myös realismi ja huumori sallitaan edelleen. Nykyisin puhutaan niin paljon vapaudesta ja yhdenvertaisuudesta, mutta edellä kuvatunlaiset pyrkimykset tuovat vapautta ja yhdenvertaisuutta vain niille, jotka nämä ajatuspoliisit luokittelevat hyviksi, mutta he kääntävät selkänsä eri vivahtein ajatteleville. Suurieleisen suvaitsevaisuuden kääntöpuoli sattuu usein olemaan suuri suvaitsemattomuus.

 

Lokari

Kirjoittaja on liiketaloustieteen, erityisesti laskentatoimen professori emeritus Turun kauppakorkeakoulusta (Turun yliopisto).

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu