Katuväkivallan syyt löytyvätkin kotoa

Annikka Mutanen kirjoittaa Helsingin Sanomissa (14.10.) katuväkivallan juurista käyttäen esimerkkimaana Saksaa.

Hän siteeraa saksalaista, Israelissa syntynyttä ja muslimikulttuurissa kasvanutta Ahmad Mansouria, joka esitti ”voimakkaan näkemyksen Saksan katuväkivallan juurista”.

Mutanen kirjoittaa: ”Hänen mielestään väkivalta kumpuaa islamilaisesta patriarkaalisesta kulttuurista. Lapset kokevat usein väkivaltaa myös kotona. Heidän on oltava kuuliaisia vanhemmille. Kun nuorten on mahdotonta kapinoida kotona, kapina suuntautuu kadulle.

Äitiä pidetään perheessä jalustalla. Toisaalta äidit palvovat poikalapsia. Nämä oppivat, että ovat parempia sukupuolensa takia. Maailma kuuluu heille vain, koska he ovat poikia. Se synnyttää toksista maskuliinisuutta ja tekee vaikeaksi sopeutua tasa-arvoa korostavaan länsimaiseen yhteiskuntaan.”

Siksi siis paineet puretaan kaduilla. Yllättävää on, että syy ja syyllinen katuväkivaltaan löytyvät nuorten kotoa ja kulttuurista, eikä yhteiskunnan rakenteista, valtaväestön asenteista ja samalla rasismista. Toki myös nämä ovat yleensä mukana vaikuttamassa.

Äidit siis kouluttavat pojistaan samanlaisia mielestään ”parempaan sukupuoleen kuuluvia” kuin äitien aviopuolisotkin ovat, mikä herättää hiukan ihmetystä. Naisilla olisi periaatteessa tilaisuus korjata tätä sukupuolten epätasa-arvoa.

Suomen valtakulttuurissa kasvaneen olisi vaikea ymmärtää maahanmuuttajien kulttuuria riittävästi, voidakseen päätyä samaan oivallukseen kuin Mansour. Tosin kodin ja lapsuuden vaikutus lapsen myöhempään kehitykseen on tiedossa.

Kuitenkin mahanmuuttajien kotien leimaaminen syylliseksi olisi kantasuomalaiselta uskaliasta todennäköisesti syntyvien rasismisyytösten johdosta.

Mutanen jatkaa: ”Äitien ja poikien noidankehä pitää Mansourin mielestä murtaa. Mansour syytti Saksan vaikeuksista vasemmistoa. Hänen mielestään vasemmisto on tehnyt maahanmuuttajista pehmolelujaan ja sen antirasistinen ideologia ylläpitää ongelmia.

Hallituksiin tämä nostaa oikeistolaisia, koska vain oikeistolaiset puhuvat ongelmista. Yhteiskunnan keskustan pitäisi ottaa agenda heiltä pois. Parasta olisi, että ratkaisuja etsisivät ja niistä keskustelisivat rohkeasti kaikki. Ei ole mitään tieteellistä tai poliittista oppisuuntaa, joka voi sanella oikeat sanat ja parhaat tavat parantaa maailmaa.”

Vasemmiston pitäisi siis lopettaa sekä maahanmuuttajien pitäminen ”pehmoleluina” että antirasistisen ideologiansa markkinointi. Maahanmuuttajia on kohdeltava ihmisoikeudet huomioon ottaen tältä pohjalta eli näitä liikaa suosimatta.

Mansour suosittelee yleistä keskustelua eli ”ratkaisuja etsisivät ja niistä keskustelisivat rohkeasti kaikki”. Tämän pitäisi olla demokraattisessa yhteiskunnassa itsestään selvää, mutta ei ilmeisesti tässä tapauksessa ole sitä Saksassa, eikä myöskään Suomessa.

Huomio on kohdistettava koteihin ja äiteihin, mikä ei ole helppo tehtävä. Se vaatii diplomatiaa ja kriisinsietokykyä, sillä muutosvastarinta tulee todennäköisesti olemaan voimakasta. Kotien ja äitien rauhaan monikaan ei hyväksy koskettavan, vaan syitä etsitään mieluummin yhteiskunnasta.

On myös huomattava, että kulttuurit ja niihin perustuvat käytännöt ovat syvään juurtuneita. Niitä ei niin vain muuteta. Asiaan on kuitenkin rohjettava tarttua ja aloitettava mielipiteiden muokkaus yhteiskunnallisen keskustelun avulla.

Sekä Mansour että Mutanen perustelevat laajaa osallistumista asian käsittelyyn maalailemalla piruja seinälle: Saksassa oikeistolaiset ovat omineet keskustelun itselleen ja Suomessa ”asiasta vaikeneminen pelaa perussuomalaisten pussiin”. Näillä peloilla he olettavat saavansa kansalaiset aktivoitumaan.

Olipa motiivi keskustelijoiden piirin laajentamiselle mikä tahansa, se olisi aloitettava edellä kaavaillulla tavalla yleisenä, asiallisena ja ratkaisuhakuisena.