Kirjailija puhuu suunsa puhtaaksi

Useaan otteeseen palkittu kirjailija Leena Krohn tunnetaan omaperäisenä ajattelijana, joka sai Finlandia-palkinnon Matemaattisia olioita tai jaettuja unia -novellikokoelmastaan vuonna 1992.

”Sananvapaus säilyy, jos sitä uskalletaan käyttää. Se ei säily, jos mukaan astuu itsesensuuri”, Krohn toteaa uudessa esseekokoelmassaan Mitä en koskaan oppinut (Teos, 2021), jossa hän käsittelee muun muassa sananvapauden nykytilaa. (Jussi Mankkinen, Yle.fi 24.4.).  Alla esitetyt Krohnin näkemykset perustuvat kaikki Ylen artikkeliin. Kursivoidut kappaleet ovat blogistin kommentteja.

Mitä en koskaan oppinut -teoksessa Leena Krohn jakaa kriittisiä sivalluksia useampaan suuntaan, ja etenkin tämän hetken keskusteluilmapiiri saa osansa. Krohnin mielestä “turvallisen tilan” ja “kulttuurisen omimisen” kaltaisia ilmaisuja voidaan käyttää sanan- ja ajattelunvapauden kuristamiseen.

Esimerkkinä ”kulttuurin omimisväitteestä” mainittakoon Mauri ja Tarja Kunnaksen kirjan Joulupukki ja noitarumpu (1995) julistaminen ongelmalliseksi. Eräs tutkija kirjoittaa Parnassossa:

”Joulupukkia vainoaa anonyymi, hämärissä liikkuva hahmo, joka tuntuu pelkkää pahantahtoisuuttaan aiheuttavan kaikenlaista harmia. Tarinan edetessä pahantekijä paljastuu, kepposiin johtanut väärinkäsitys oikaistaan ja keppostelija saa kauan toivomansa työpaikan Korvatunturilta… Tarjosin tässä varsin myötäsukaisen luennan kirjasta, joka todellisuudessa on niin ongelmallinen, että sitä tänä päivänä tuskin julkaistaisiin. Kirjan kiusantekijä on nimittäin ilmiselvästi saamelainen, lapinpukua ja šamaanin rumpua myöten. Hän on lyhyenläntä, ruma ja ilkeä. Lopun ’onnellinen’ muodonmuutos pukin pikku apuriksi tarkoittaa oman kulttuurin hylkäämistä ja mukautumista valtakulttuuriin. Šamaani luopuu saamenpuvustaan ja taikavoimistaan tullakseen samanlaiseksi kuin muut kirjan hahmot, tontuksi.”

https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/lokari/jouluaiheinen-lastenkirja-tutkijan-hampaissa/

 Tällainen ”luenta” saa ainakin minut huokaisemaan raskaasti.

 Krohn jatkaa kritiikkiään: “Filosofisesti se näkemys, että ihmisen sukupuoli on mielessä eikä lihassa ja materiassa, edustaa äärimmäistä idealismia.” Tämän perusteella hän näkee, ettei sukupuoli voi olla yksinomaan tahdon tai mielen asia, eikä kehittynyt pelkästään sosiaalisena konstruktiona eli rakennelmana.

Vastaavaa kritiikkiä tälle sukupuolen käsitteen vesittämiselle ei ole liiemmälti esiintynyt julkisuudessa, mutta yksityisissä keskusteluissa niihin törmää jatkuvasti. Tämä todistaa osaltaan Krohnin esittämän sanan- ja ajattelunvapauden kuristamisväitteen todeksi.

Viime aikoina on keskusteltu kiihkein äänenpainoin siitä, kuka saa esittää ja ketä. Äskettäin Simpsonit-sarjassa vuosikymmeniä työskennellyt ääninäyttelijä Harry Shearer siirtyi sivuun tohtori Hibbertin roolista, koska tämä on musta. Piirrossarjassa valkoihoinen ei voi enää toimia värillisen hahmon äänenä. Kirjassaan Krohn kysyy, kuuluuko nykyvaatimuksiin se, että esimerkiksi pedofiiliä esittävän näyttelijän pitää olla itsekin pedofiili.

Viimeistään tämä heitto osoittaa ”kuka saa esittää ja ketä” -hankkeen mielettömyyden. Näytelmä tarkoittaa ja on aina tarkoittanut juuri sitä, että siinä jokin henkilö esittää jotakuta toista ja toisenlaista ihmistä, kuin mitä hän itse on. Vastaavasti näyttelijän ammatti perustuu siihen, että ammattinäyttelijä kykenee muuntautumaan kulloisenkin roolinsa edellyttämäksi henkilöksi. Ei teatterin henkilöstössä voi, eikä tarvitsekaan olla kaikenlaisia ihmistyyppejä valittavaksi tarpeen mukaan.

Nykyinen sananvapauden tila vertautuu Krohnin mielestä 1970-luvun hurjimpiin ja fanaattisimpiin taistolaisaikoihin, jolloin pahin julkinen etikettivirhe oli neuvostovastaisuus, eli silloisen totalitaristisen naapurimaamme Neuvostoliiton kritisoiminen. 1970-luvun Suomessa oli taistolaisten vihaamia toisinajattelijoita, nyt meillä on “väärinajattelijoita”. Leena Krohnin mukaan keskusteluilmapiirin on vallannut uusi etiketti, jonka rikkomisesta seuraa sanktioita.

”Neuvostovastaista” vastaa nykykeskustelussa esimerkiksi rasisti-väite. Kumpikin edustaa leimakirvestä, jonka uhka sulkee suut tehokkaasti. Neuvostohölmöilyä osataan jo kauhistella asianmukaisesti. Aika korjaa virheet…

Krohn esittää esimerkkinä Yhdysvalloista Eurooppaan rantautuneen cancel- kulttuurin. Se  pyrkii asettamaan boikottiin henkilöitä, joiden mielipiteet koetaan vääriksi tai loukkaaviksi. Pahimmissa tapauksissa yksi ainoa sana tai ilmaisu on vienyt työpaikan tai tehnyt ihmisestä hylkiön. ”Sananvapauteen vaikuttaa tällä hetkellä sosiaalinen paine, konformismi eli yksilön mukautuminen enemmistön mielipiteeseen, poliittinen korrektius sekä itsesensuuri.

Jos eksyy kovin kauaksi mielipidekäytävän ulkopuolelle, siitä seuraa sosiaalisia sanktioita. Ja ne riittävät hiljentämään monet, koska tällaiset sanktiot heilauttavat ihmisen marginaaliin. Se, että pitäydytään puhumasta joistakin asioista ja valitaan hiljaisuus, on jo uhka sinänsä”.

Leena Krohn pitää sananvapauden pahimpana globaalina uhkana poliittista islamia, joka pyrkii brutaalein keinoin tukahduttamaan kaiken sitä kohtaan suunnatun kritiikin. Vuonna 2015 poliittisen islamin nimissä murhattiin kaksitoista satiirilehti Charlie Hebdon työntekijää. Viime lokakuussa islamisti leikkasi pään irti ranskalaisopettajalta, joka oli käyttänyt perustuslakiin kirjattua sananvapauttaan ja näyttänyt oppitunnilla pilakuvia profeetta Muhammedista.

Poliittisen islamin kritiikki on meillä tabu, ja siihen vedotaan uskonnonvapauden nimissä siitä huolimatta, että kysymyksessä on poliittisesti painottunut liike.

Tällä hetkellä äänessä ovat tahot, jotka julistavat intersektionaalista feminismiä ja cancel- kulttuuria, mutta jotka eivät halua sanoa mitään poliittisesta islamista, Leena Krohn ihmettelee.

Intersektionaalisuudessa useiden tekijöiden, kuten sukupuolen ja ihonvärin, oletetaan vaikuttavan yksilön asemaan sortavasti. Krohnin mukaan intersektionaalisessa feminismissä kuten aikoinaan taistolaisuudessa on naiivia ihanteellisuutta ja puhdasmielistä halua etsiä oikeudenmukaisuutta.

”On kuitenkin surullista ja traagista, että kun halutaan suitsia ja tuhota vanhaa suvaitsemattomuutta, siirrytäänkin uuden suvaitsemattomuuden aikakauteen”.

Tässä tuli tiivistettynä se, mistä nyt on kysymys: kuvitellaan oltavan kovasti hyveellisiä taistelemalla ”suvaitsemattomuutta” vastaan, mutta huomaamatta jää, että sorrutaankin itse samaan syntiin: suvaitsemattomuuteen.

Ilmiöön kuuluu, että kovin herkästi loukkaannutaan muiden puolesta. Tällaiseen asenteeseen sisältyy aimo annos ylemmyyden tuntoa tyyliin: kun nämä raukat eivät ymmärrä, että heitä loukataan, ja heiltä omitaan kulttuuri, on loukkaannuttava heidän puolestaan, että he ymmärtäisivät kokemansa vääryyden.

+17
Lokari
Sitoutumaton Turku

Kirjoittaja on liiketaloustieteen, erityisesti laskentatoimen professori emeritus Turun kauppakorkeakoulusta (Turun yliopisto).

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu