Näennäistä yhdenvertaisuutta inkluusiolla – oppilaiden vahingoksi

Inkluusio tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että erityisopetusta ja -tukea kaipaavat oppilaat sijoitetaan samaan luokkaan muiden kanssa. Hallitus tulee arvioimaan noin kymmenen vuotta sitten uudistetun asiaa koskevan lainsäädännön. Opetus- ja kulttuuriministeriö on perustanut ohjelman ja työryhmän, joiden tavoitteena on lisätä koulutuksen tasa-arvoa ja määritellä erityisopetuksen ja inkluusion periaatteet.

Opettajat ovat toistuvasti tuoneet esiin inkluusion ongelmat, myös ammattijärjestönsä OAJ:n kautta. Kun ongelmaoppilaat sijoitetaan samaan luokkaan kaikkien muiden kanssa, he eivät useinkaan saa tarpeeksi huomiota opettajilta, vaikka luokassa olisi erityisopettajakin – tai sitten erityisoppilaat saavat kaiken huomion, ja muut oppilaat jäävät oman onnensa varaan ja pitkästyvät. Niinpä oppilaat häiriköivät usein ja haittaavat näin paitsi omaa, myös muiden oppilaiden oppimista.

Esimerkiksi Helsingin Sanomat on  myötämielinen inkluusiolle ja kuittaa pääkirjoituksessaan ”Inkluusio ottaa kaikki mukaan” (13.2.) opettajien ja sosiaalisen median kertomat ongelmat ”kauhutarinoiksi”. Niitäkin lehden mukaan esiintyy, mutta ei läheskään niin paljon kuin kohuotsikoista voisi päätellä. Viittausta esimerkiksi tutkimustuloksiin ei lehdessä kuitenkaan näy.

Mediaa seuraava ajatteleva kansalainen voi hyvin kuvitella inkluusiotilanteen ja sen seuraukset luokassa. Opettajilta on viety auktoriteetti ja suurin osa järjestyksenpidon keinoista luokassa. Kännyköiden käyttö tunneilla luo oman taustatekijänsä siihen kaaokseen, joka helposti seuraa, kun valmiuksiltaan erilaisia oppilaita sijoitetaan samaan tilaan.

Samoin uudet tilainnovaatiot koulussa verhoin toisistaan eroteltujen opetus- ja löhöilytilojen muodossa luovat kasvualustan tehottomalle oppimiselle. Kaikki tämä on omiaan luomaan myös mahdollisuuksia kiusaamiselle. Inkluusion hyvien tarkoitusten sijasta inkluusio tuokin siten mukanaan oppilaiden välistä ekskluusiota.

Peruskoulun oppimistulokset ovat viime aikoina heikentyneet, varmasti monestakin syystä, mutta inkluusion epäsuotuisten vaikutusten voi odottaa heikentävän niitä entisestään.

Oppilaiden yhdenvertaisuus ja tasa-arvo ovat tietysti kauniita ja tavoittelemisen arvoisia periaatteita, mutta järki olisi tässäkin pidettävä mukana. Oppilaat ovat kaikki yksilöitä ja samalla erilaisia vahvuuksineen ja heikkouksineen. Kaikilla ei ole samantasoisia edellytyksiä mihinkään toimintaan, ei myöskään oppimiseen. Kaikki eivät pystyisi suorittamaan esimerkiksi lukiota, puhumattakaan yliopistollisesta tutkinnosta.

Kaikille oppilaille ei voida realistisesti ajatellen räätälöidä yksilöllistä opetuspolkua, vaikka tällaisesta kuulee joskus puhuttavan. Siten on mielekästä jakaa oppilaita opetusryhmiin oppimisedellytystensä mukaisesti. Tällaista ryhmäkohtaisuutta ei voida järkevästi toteuttaa samassa luokassa, jossa on monentasoisia oppilaita.

Tässä yhteydessä tasa-arvosta puhuvat epäilemättä muistelevat erityisluokkia ja entisaikojen apukouluja, joille päätyneet joutuivat helposti silmätikuiksi ja kiusatuiksi. On kuitenkin syytä punnita inkluusion ja ekskluusion edut ja haitat kaikkien oppilaiden ja kokonaistulosten kannalta, eikä tuijottaa vanhoihin aikoihin.

Jos pelätään, että erityisluokan tai -ryhmän oppilaita kiusataan, mikään ei takaa että inkluusioluokassa olevia erityisoppilaita ei kiusattaisi. Koulun ja opettajien on huolehdittava siitä, että erityisluokkien ja ryhmien maine muodostuu hyväksi. Niiden toiminta on myös resurssoitava riittävästi.

Koulutuksen vaihtoehtoja pitäisi myös tutkia – ja päättäjien soisi uskovan tutkimustuloksia. Nykyisin päättäjät tuntuvat luottavan monesti enemmän omaan ideologiaansa, ja viittaavat kintaalla tutkimustuloksille. Nyt olisi syytä luopua sokeasta ja väärin ymmärretystä yhdenvertaisuusidealismista, ja annettava tilaa järjenkäytölle – se koituisi varmasti kaikkien oppilaiden eduksi.