Peruskoulu tuuliajolla

Peruskoulua pidettiin vielä 2000-luvun alussa suurena menestyksenä. Sen todistivat Pisa-tutkimuksen tulokset. Siten alkoi alamäki. Oppimistulokset ovat heikentyneet: yhä useamman peruskoululaisen lukutaito on heikko. Koululaisten tuen tarve kasvaa, koulut eriytyvät ja opettajat uupuvat. Monet opettajista harkitsevat alan vaihtoa. Näin kertovat Helsingin Sanomien toimeenpaneman haastattelututkimuksen tulokset (H.S. 21.5.).

Syitä on kosolti. Opetusryhmät ovat liian suuria, On yhä enemmän oppilaita, jotka eivät kestä tavallista koulun arkipäivää. Yleisesti mainittu syyllinen on kännykkä: oppilaat tuijottavat liikaa älylaitteita. Heidän oppimiskykynsä on heikentynyt, pitkäjänteisyyttä ei ole ja opetukseen suhtaudutaan välinpitämättömästi.

Oppilaat ovat tottuneet tietokonepelien tarjoamaan välittömään palkitsemiseen, mutta opiskelu vaatii pitkäjänteistä vaivannäköä ja palkinnot tulevat hitaanlaisesti. Tämä turhauttaa monia.

Osa opettajista toivoo, että älylaitteet voitaisiin kieltää ainakin oppituntien ajaksi, ja toiset esittävät jopa sitä, että laitteet voitaisiin kerätä pois koko koulupäiväksi.

Ainakin oppituntien rauhoittamisen pitäisikin kaiken järjen mukaan olla itsestään selvyys. Koulut saavatkin nykyisin kieltää kännyköiden käytön oppituntien ajaksi (HS 23.5.). Kokopäiväinen kännykkäpaasto ei kuitenkaan ole mahdollinen. Täytyyhän oppilaiden olla huoltajiensa tavoitettavissa ja oppilaiden on voitava tarvittaessa saada yhteys kotiinsa.

Miten tultiin toimeen ennen kännykkäaikaa, kun koulun alueella ei ollut edes kolikkopuhelinta? On pakko todeta, että niistä ajoista nuoriso on menettänyt merkittävästi itsenäisyyttään.

Eräs syy peruskoulun huonoihin tuloksiin on liian alhainen vaatimustaso. Erään opettajan mukaan arvosanan 5 voi saada osaamatta oikeastaan mitään. Taustalla on asennemuutos: oppilaat pelkäävät työn tekemistä ja opettajat arastelevat työn teettämistä.

Lapsen etu on johtotähti, mutta se ei tarkoita, että koko ajan ruokitaan jokaisen välitöntä ja jatkuvaa hyvää mieltä. Tulosten saavuttaminen edellyttää ponnistelua ja välillä epämiellyttävienkin asioiden kohtaamista.

Usein mennään heikompien ehdoilla. Työmoraali, pitkäjänteinen työskentely ja suomalainen sisu loistavat poissaolollaan, pudottelee eräs opettaja. Ponnistelu ja tavoitteellisuus ovat kokeneet yhteiskunnallisesti inflaation. Viihde ajaa ohi.

Vastauksissa toistuu sama ajatus: peruskoulussa pitäisi palata perusasioiden pariin. On opeteltava lukemaan ja laskemaan, ennen kuin aletaan kokeilla jotakin uutta, kuten esimerkiksi ”ilmiöpohjaista oppimista”. Kritiikki kohdistuukin paljolti opetussuunnitelmaan, joka ihannoi vääriä asioita, toteaa eräs rehtori.

”Avoimet oppimisympäristöt, itseohjautuvuus, laaja-alaiset opintokokonaisuudet ja digitaalisuus eivät voi olla kenellekään hyväksi, elleivät perusasiat ole lapsella ja nuorella ensin kunnossa”. Näitä ”ideoita” onkin kritisoitu jo pitkään.

Pallo heitetään haastattelussa myös koteihin. Vanhempia vaivaa usein uusavuttomuus ja perheet ovat pirstoutuneita. Monet opettajat sanovat kuitenkin, että vanhempien vastuu on tabu, jonka esiin nostaminen aiheuttaa yhteenottoja kodin ja koulun välille. Koulun arvostus on vähentynyt. Monet vanhemmat näkevät koulun lasten säilytyspaikkana, johon voidaan kohdistaa mitä uskomattomampia vaatimuksia.

Kotien kasvatusvastuuta sysätään siis kouluille, ja kouluista on tullut kasvatuslaitoksia. Koulu ei ole enää paikka. jossa opiskellaan ja opitaan asioita. Osa vanhemmista on kuin lapsen teinikavereita. He eivät salli koulun aiheuttavan lapsilleen pettymyksiä. Kovin inhimillistä, mutta tuhoisaa oppimisen kannalta.

Koulu nähdään usein palvelun tarjoajana, jolloin perhe ja oppilas kokevat olevansa asiakkaita. Tämä on vahingollinen ajatusmalli, sillä asiakas odottaa palvelua, eikä hänen tarvitse juosta, vaan myyjän. Jos oppilas ei saa riittävän hyviä arvosanoja, vika on koulussa ja opettajissa. Oppilaan ei siten tarvitse ongelmatilanteessa panostaa lisää opiskeluunsa.

Toki on olemassa perheitä, joissa asiat hoidetaan, mutta polarisaatio on lisääntynyt: on molempia ääripäitä…

Oma lukunsa ovat niin sanotut S2-oppilaat, joilla suomen- tai ruotsinkieli on toinen kieli. Varsinkin pääkaupunkiseudun opettajat ovat huolestuneita siitä, että maahanmuuttajataustaisten oppilaiden kasvavaan määrään ei ole reagoitu riittävästi. Ongelma pahenee koko ajan.

Oppilaiden saaman tuen tarve on kasvanut räjähdysmäisesti. Lähes neljäsosa peruskoulun oppilaista saa nykyisin joko tehostettua tai erityistä tukea. Puutetta on rahasta ja samalla pätevistä erityisluokanopettajista, laaja-alaisista erityisopettajista ja koulunkäynnin ohjaajista.

Julkisuudessa tuen tarve on noussut esille inkluusiota koskevassa keskustelussa. Inkluusio tarkoittaa sitä, että tukea tarvitsevat oppilaat opiskelevat mahdollisuuksien mukaan tavallisissa luokissa. Kunnat käyttävät inkluusiota säästökeinona – erityisluokat lisäisivät tietenkin kustannuksia.

On helppo nähdä, että tukea tarvitsevien oppilaiden sijoittaminen normaaleihin luokkiin on oppimisen kannalta huono ratkaisu. Tukioppilaat turhautuvat, jos opetus ylittää heidän oppimiskykynsä, mutta jos vatimustasoa alennetaan, muiden oppilaiden oppiminen kärsii.

Tukea tarvitsevat oppilaat ovat usein huonosti voivia ja oireilevia, jopa väkivaltaisia. Inkluusio aiheuttaa siis mitä suurimmalla todennäköisyydellä häiriöitä.

Monet vastaajista sanovat, että uudistuksia tehtailevilla virkahenkilöillä on arjesta irtautunut tai jopa vääristynyt ihmiskuva. Erään opettajan mukaan valtakunnallista opetussuunnitelmaa määrittelevät utopistiset  ihanteet itseohjautuvasta monilahjakkuudesta.

Tästä oppimiskäsityksestä on johdettu muun muassa se, ettei oppikirjoja tarvita lainkaan. Samoin se, että koulut voidaan rakentaa avohalleiksi. Lähes 90 prosenttia vastaajista tyrmää niin sanotut avoimet oppimisympäristöt.

Eräs viime vuosina puhuttanut uudistus on ilmipohjainen oppiminen. Siinä maailman ilmiöihin perehdytään oppiainerajoista välittämättä. Tämä voi hämmentää oppilaita. Monet uudistukset ovat tuoneet opettajille lisää työtä. Oppitunneista yhä suurempi osa menee muuhun kuin oppiaineiden opettamiseen.

Eräs tiivistelmä opettajien hätähuudosta on: ”Me emme tarvitse uusia hankkeita, vaan työrauhaa. Opettajien pitäisi saada keskittyä siihen perustyöhön, johon heidät on koulutettu ja josta on eniten hyötyä oppilaille”.

Näin pitäisi olla. Eräs peruskoulun perimmäisistä ongelmista näyttääkin olevan opetushallinnon hillitön  ja arvostelukyvytön uudistusinto. Se on pilannut koulun ilmapiiriä ja oppilaiden ja heidän vanhempiensa asenteita. Ryhdistäytymistä tarvittaisiin myös kotien ja oppilaiden kohdalla.

Mutta opetushallinto on tässä avainasemassa. On pakko kysyä, onko siellä liikaa resursseja ja liian vähän asiantuntemusta? Pelottavan huono yhdistelmä.