Puhelimen käyttö koulussa ei todellakaan ole perusoikeus

Kansanedustaja Ben Zyskowics arvostelee mielipidekirjoituksessaan Helsingin Sanomien pääkirjoituksen huolta siitä,  että hallitus kiirehtii liikaa kännyköiden käytön rajoittamista kouluissa (HS 3.8.2024).

Hänen mielestään asiassa on päinvastoin hidasteltu tarpeettomasti. Yhdeksi hidastelun syyksi kansanedustaja näkee sen, että opetus- ja kulttuuriministeriössä pidetään kännyköiden käyttöä ”perusoikeutena” samaan tapaan kuin esimerkiksi omaisuudensuojaa, sananvapautta ja yksityisyydensuojaa.

Zyskowics pitää aivan oikein tätä tulkintaa suorastaan naurettavana, ja se osoittaa hänen mielestään valitettavan hyvin, miten ylikireä ja vääristynyt on Suomessa vallitseva oppi perusoikeusrajoituksista.

Näin juuri on asianlaita. Miten kännykän käyttö esimerkiksi juuri kouluissa ja koulutunneilla voisi olla perusoikeus? Tunnithan menisivät täydeksi hulinaksi, jos oppilaat voisivat milloin vain käyttää tätä ”perusoikeuttaan”.

Jos tähän mentäisiin, vastaavan tasoisia perusoikeuksia keksittäisiin vain lisää – syöminen ja sanavapaus varmaankin havaittaisiin tällaisiksi oikeuksiksi, joita voi toteuttaa sen pälkähtäessä oppilaan päähän.

Pelkästään kännyköiden käyttöoikeus tunneilla lamauttaisi oppimisen, ja vahingot olisivat todella suuria. Ikäluokkien tyhmistyminen olisi pian tosiasia.

Miksi ei voida käyttää tervettä järkeä? Ei ennen kännykkäaikaa kouluissa puhuttu mistään perusoikeuksista – voimassa oli oppivelvollisuus, ja se riitti. Jos joku esimerkiksi luki sarjakuvalehteä tunnilla, opettaja käski panemaan sen pois – tai takavarikoi sen.

Puhelinten valmistajat ja myyjät arvattavasti kannattavat markkinointisyistä tällaista perusoikeushölmöilyä, ja mainostajien etuja myötäilevä media on innolla mukana.

Eräät vanhemmat sanovat, että lapsen täytyy olla koulupäivinäkin joka hetki tavoitettavissa. Onko tämä oire kontrollin ja vahtimisen liioittelusta? Tuskin on lasten kehityksen kannalta pelkästään hyväksi, että vanhemmat ”hengittävät heidän niskaansa” koko ajan.

Ainakin se osoittaa, että kaikki vanhemmat eivät luota koulun kykyyn tarjota lapselle turvallinen oppimisympäristö. Sivuasiaksi jäävät oppimisen tehon menetykset, joita tällaisesta ”perusvapaudesta” aiheutuu.

Eikö siis olisi parasta ottaa järki käteen ja lopettaa perusteettomat puheet perusvapauksista silloin, kun niistä ei todellakaan ole kysymys.

Mitään uutta erityistä lainsäädäntöä ei luulisi siinä tarvittavan, vaan koulut voisivat hoitaa koulutuntien häiriöttömyyden niin kuin ennenkin. Senhän pitäisi olla itsestään selvyys, joka seuraa suoraan koulun perustehtävistä, lasten opetuksesta ja kasvatuksesta.