Argumentit jumalan puolesta hävittävät jumalan
Silloin tällöin tulee juteltua uskonnoista minulle läheisten, uskovaisten ihmisten kanssa. Mikäli ajaudumme keskustelemaan niinkin perustavanlaatuisesta asiasta kuin oman uskonnon oikeassa olosta, kuulee usein ymmärrettäviä, mutta lopulta hyvin heikoksi osoittautuvia argumentteja oman uskon puolesta. Pureudutaan siis yhdessä siihen, miten yleisesti esiintyvät puolustusargumentit ajavat jumalan kuin jumalan olemassaolon umpikujaan. Tekstin tarkoitus ei ole kritisoida uskontoja, vaan usein esiintyviä juuri oman uskon oikeellisuutta puoltavia argumentteja.
Useimpien uskontojen ytimessä on vastakkainasettelu: me olemme oikeassa ja siitä meidät palkitaan, nuo ovat väärässä ja siitä he joutuvat kärsimään. Oma jumala on aina olemassa ja oikea, kun taas kaikkien muiden jumalat ovat epäjumalia, vääriä jumalia, joita itseasiassa ei ole edes olemassa. Suurten uskontojen puolesta puhujat, kuten kristinuskon ja islamin harjoittajat, perustelevat helposti omaa oikeassa oloaan seuraavalla logiikalla: ”Miljardit ihmiset uskovat samaan jumalaan kuin minä. Niin moni ihminen ei voi olla niin typerä, että kuluttaa koko elämänsä uskoen olemassa olemattomaan jumalaan.”
Tämä on malliesimerkki laiskasta ajattelusta. Argumentti sisältää väitteen, joka kaatuu omaan epäloogisuuteensa.
Selvyyden vuoksi ja räikeiden faktavirheiden välttämiseksi puhun seuraavaksi yksinkertaistetusti vain teistisistä uskonnoista. Perustelu toimii kuitenkin laajennettuna kaikkiin sellaisiin uskomuksiin, jotka poissulkevat muita uskomuksia.
Ensiksikin edellä mainitun argumentin keskeisen sanoman voi katsoa olevan se, että enemmistö ei voi olla väärässä. Tällä ajattelulla saavutaan hyvin nopeasti umpikujaan.
Jos jokin uskonto olisi opillisesti oikeassa ja sen jumala (tai jumalat) oikea, kaikki muut uskonnot olisivat väärässä ja niiden jumalat vääriä, tämä on useimpien teististen uskontojen ytimessä.
Maailman suurin uskonto on kristinusko, jolla on karkeasti 2,4 miljardia tukijaa. Aiemmin mainitulla perustelulla 2,4 miljardia ihmistä, jotka muodostavat yksimielisten uskovaisten enemmistön, eivät voi olla niin tyhmiä, että uskovat väärään jumalaan. Maailmassa on kuitenkin tällöin 5,4 miljardia ihmistä, joiden mielestä kristinuskon jumalaa ei ole olemassa. Voivatko 5,4 miljardia ihmistä olla niin tyhmiä, että kieltävät oikean jumalan olemassaolon? Aiemmin mainitulla logiikalla ei, oletuksen ollessa se, että enemmistö on oikeassa.
Koska teististen uskontojen oikeassa olon voidaan katsoa olevan nollasummapeliä, enemmistö on aina eri mieltä kuin kukin uskonto yksinään. Tästä seuraa se, että oman uskon perustelu enemmistön oikeassa ololla johtaa jokaisen uskonnon jumalan katoamiseen, sillä maailman enemmistö ei ole samaa mieltä minkään uskonnon kanssa.
Joillekin uskovaisille enemmistö ei ole tarpeen, vaan riittää että suuri joukko ihmisiä on samaa mieltä kuin itse – ja siksi oikeassa. Ajatus siitä, että suuri joukko ihmisiä ei voi olla väärässä on mieletön, sillä elleivät kaikki ole kaikista asioista samaa mieltä, suuri osa ihmisistä on aina väärässä joka asiassa. Suuri osa suomalaisista uskoi jokin aika sitten kotitonttujen olemassaoloon. Toiko tämä joukkousko tontut henkiin? Entä mitä kävi tontturaukoille, kun ihmiset lakkasivat uskomasta niihin? Mahtoiko joukkouskon puute johtaa tonttujen sukupuuttoaaltoon?
Toisaalta aiemmin mainitun argumentin kaveriksi todetaan usein, että ”koska usko jumalaani on merkittävä osa minun ja monen muun elämää, tekisi jumalani olemattomuus merkittävän osan sekä minun, että miljardien ihmisten elämästä turhaksi.” Tämä ei kuitenkaan ole mikään argumentti jumalan olemassaolon puolesta, vaan pelkoa henkilökohtaisesta väärässä olosta, sekä ajan ja intohimon tuhlauksesta. Se, että ihminen tuhlaa aikansa uskoen johonkin jota ei ole, ei tee olematonta olevaksi.
Erittäin usein on myös havaittavissa näkemys ja ennen kaikkea ilmiö, missä oma jumala on oikea siksi, että omat vanhemmat ja koko lähiympäristö uskoo siihen, ja itsekin on saattanut uskoa pienestä asti. Tämäkään ei kuitenkaan ole oman uskon oikeellisuutta puoltava argumentti, vaan toteamus siitä, mihin ihmiset tällä hetkellä uskovat ja samalla tunnustus siitä, että oma usko perustuu vahvasti aina läsnä olleeseen kollektiiviseen tunteeseen, eikä ensisijaisesti omaan ajatteluun. Tietenkin on niin, että uskomukset, joiden keskellä lapsena kasvaa, kulkevat tiukimmin mukana. Ne tuntuvat oikeilta, koska ne ovat ensimmäisiä asioita, joiden olemassaolo omaksutaan ja otetaan itsestäänselvyytenä. Oman maailmankuvan muuttaminen on aina kivuliasta ja epämieluisaa, siksi monet eivät muuta näkemyksiään minkään asian suhteen, vaikka joskus aihetta olisi. Peritty usko jumalaan perustuu loppujen lopuksi samanlaiseen ajatteluun kuin enemmistöargumentti. Jumalan täytyy olla oikea, koska minä olen uskonut siihen pienestä asti, minkä lisäksi vanhempani ja lähipiirinikin uskovat siihen. Ainoa uskoa puoltava argumentti kuitenkin perustuu tässäkin vain muiden ihmisten uskoon minkään konkreettisen sijasta ja sen läpi loistaa haluttomuus punnita väärässä olon mahdollisuutta.
Keskustelu ”jumalan” olemassaolosta on tuulen tavoittelua. Ne, jotka asiasta puhuvat, ovat muodostaneet mielikuvan ”jumalasta”. He ovat rikkoneet ensimmäistä käskyä vastaan ja luoneet itselleen epäjumalan, jonka olemassaolosta tai olemattomuudesta sitten kiistellään. Raamatussa kielletään tekemästä Jumalasta kuvaa. Se koskee myös mielikuvaa. Luuleeko henkisiltä kyvyiltään rajallinen ihminen muka ymmärtävänsä ääretöntä? Blogisti potkii kuollutta hevosta, joutavaa teiniangstia koko juttu.
Ilmoita asiaton viesti
”Luuleeko henkisiltä kyvyiltään rajallinen ihminen muka ymmärtävänsä ääretöntä?”
Ihmiset monesti sivuuttaa tieteen mitä ei ymmärrä, esim evoluutio, astronomia jne, selittää nämä sitten jumalalla. Sen ymmärsi 2000v sitten mutta että nykypäivänä..?
Ilmoita asiaton viesti
Miksi kenenkään pitäisi pitää Raamattua muuna, kuin perinnetarinoiden kokoelmana? Argumenttisi johtaa kehäpäättelyyn, eli ei millään tavalla osoita Jumalan olemassaoloa. Jos Jumalan olemassaolosta ei voi keskustella (todistaa), ei kai ole ensimmäistäkään syytä tuohonkaan jumalaan uskoa.
Ilmoita asiaton viesti
Jumalaa voi pitää eräänlaisena työhypoteesina. Tietynlainen roskis tai faili, johon heitetään kaikki sellainen, jota ei voi ymmärtää maailmankaikkeuden olevaisuudesta tai jota tiede ei ainakaan toistaiseksi ole pystynyt selittämään.
Olen joskus miettinyt ulottuvuuksia ja aikaa. Jotkut uskovat kohtaloon, jotkut eivät, mutta ”uskoopa” siihen tai ei, niin kaikki asiat ovat tapahtuneet menneisyydessä vain yhdellä tavalla ja kaikki asiat tulevat tapahtumaan tulevaisuudessakin vain yhdellä tavalla. Jos aika mielletään neljänneksi ulottuvuudeksi, niin sellainen, joka tarkastelee aika-akselia sen ulkopuolelta – ikäänkuin viidennestä ulottuvuudesta – näkee kaikki tapahtumat, niin tällä hetkellä menneet kuin tällä hetkellä tulevatkin, samalla vilkaisulla.
Tietenkään tältä kannalta vajavaisina me emme voi tietää kuinka kaikki tulee tapahtumaan, mutta sen tiedämme, että ei ainakaan useammalla kuin yhdellä tavalla. Eli kohtalo on määritelmällisesti olemassa ja jokin taho voi periaatteessa sen tietää. Aiempana mainitsemanani työhypoteesina voidaan sitä tahoa kutsua vaikkapa jumalaksi.
Ilmoita asiaton viesti
Onko siinä sen enempää miettimistä jos kaikki on kaikessa ilman alkua ja loppua 🙂
Ilmoita asiaton viesti
”On kahdenlaista ateismia, joista toinen puhdistaa Jumala-käsitteen. Uskonto lohdutuksen lähteenä on este todelliselle uskolle: sikäli merkitsee ateismi puhdistumista. Usko yhteen Jumalaan, joka kaikessa on totinen, paitsi siinä ettei häntä ole; sillä me emme ole siinä pisteessä missä Jumala on…” (Simone Weil)
Jumala on, jos niin uskotaan. Usko vaikuttaa siihen, miten ihmiset ajattelevat ja toimivat. Tämä alkuperäisen ja perimmäisen totuuden etsintä ja myös siinä pettyminen ovat pohjimmiltaan uskonnollista ajattelua.
Pascal halusi löytää Kristuksen millä hinnalla hyvänsä, Weil halusi löytää totuuden millä hinnalla hyvänsä. Vaikka Kristuksen hinnalla jos on tarpeen. Sekä kiihkouskovaisilla että taistelevilla ateisteilla tuntuu olevan jokin kummallinen hybris: tavaton varmuus siitä, että juuri he ovat oikeassa. Esimerkiksi kun joku rupeaa puhumaan tontuista ja haltijoista samassa yhteydessä kun toinen puhuu jumalista, siihen sisältyy blasfeemista itsensä yliarvostamista, joka tuskin on pitkällekään hedelmällistä. Jumala on, jos siihen uskotaan. Usko ei ehkä siirrä vuoria, mutta kyllä se pyramideja ja temppeleitä on rakentanut, muun muassa. Mutta kuolemattomia jumalat eivät ole. Zeuksen temppelin rauniot Olympiassa näyttävät vähän surullisilta. Aiemmin maanjäristysten tuhoamat temppelit rakennettiin uudestaan, mutta kun ihmiset lakkasit uskomasta antiikin Kreikan jumaliin, jätettiin temppeli korjaamatta.
Neuvostoliiton hajottua monet puhuivat historian lopusta ja kapitalismin lopullisesta voitosta. Kumpaakaan ei tullut, ja kaiken lisäksi Jumalakin teki comebackin kohtalaisessa tomupilvessä.
Ilmoita asiaton viesti
Monenlaisia tulkintoja. Nomadit kokivat olevansa osa luontoa ja palvelivat luonnon eri elementtien henkiä pyhinä, elämän antajana. ”Kaikki oli kaikessa”. Vasta viljelykaudella luonto/ihminen ja pyhä erosi toisistaan ja syntyi uusi entiteetti Jumala. (Liittyi kaupan ja omistuksen muodostumiseen.)
Ilmoita asiaton viesti
Kultuurinen usko – uskon koska minut on kasvatettu tähän uskontoon – pätee mielestäni islamiin ja hindulaisuuteen.
Täällä länsimaissa melko moni kirkkoon kuuluva kyllä myöntää, että ei kristinusko merkitse paljoakaan. Tai uskoo eri tavalla kuin Raamattu.
Se jumala, joka ei puhu (yhä tänä päivänä) eikä kykene auttamaan, on epäjumala, epätodellinen jumala.
Siinä on Raamatun antama kriteeri.
Raamatussa kuvataan haaste: kuka oli todellinen Jumala, Israelin Jumala (elettiin Vanhan Testamentin aikaa) vai Baal: se kumpi vastasi tulella taivaasta, osoitti olevansa todellinen Jumala.
Tapahtuminen kulun ja lopputuloksen voi lukea Raamatusta, 1. Kuningasten kirja 18. luku.
Ilmoita asiaton viesti