Valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun

Kun tämä lause kolahtaa sähköpostiin, aina se pysäyttää. Olisiko ollut jo minun aikani? Mitä jätin kertomatta, mitä en osannut kuvailla tarpeeksi hyvin itsestäni, millaisen vaikutelman jätin? Itsesyytökset valtaavat mielen, vaikka tietääkin, että on parhaansa tehnyt. Vaikka tietää, että tämä on vain yksi kolhu matkan varrella.

Kaikki, jotka ovat kokeneet pitkäaikaistyöttömyyden, joutuvat oppimaan ottamaan näitä kolhuja vastaan. Tuleeko joskus vastaan hetki, ettei enää jaksa? Kukaan ei valmenna työtöntä kohtaamaan pettymyksiä toisensa perään työnhaussa. Meitä valmennetaan mieluusti kyllä hakemaan töitä, kirjoittamaan mitä taidokkaampia hakemuksia ja ansioluetteloita, mutta pettymysvalmentajat puuttuvat järjestelmästä. Itse olen jo sen verran varttunut, että tiedän tämänkin hylkäävän viestin aikanaan haalistuvan muistojeni sopukoihin. Mutta, miten jaksavat ne nuoret, jotka ovat juuri tulleet tai tulevat työelämään suurin toivein?

Erityisen paljon valitsematta jättäminen sattuu, kun on hakenut itselle mieluista työpaikkaa, sellaista, johon itse kuvittelee olevansa kuin luotu. Omassa elämässäni niitä on ollut tosi vähän. Menetin juuri sellaisen työpaikan. Harva ymmärtää, kuinka kovan työn takana on nykyisin työpaikan haku, varsinkin asiantuntijan tehtäviin. On videohaastattelut, joissa useampi ihminen saattaa arvostella jokaista sanaasi, jokaista elettäsi. Saattaa tulla vielä uusintakierroskin. Välillä tuntuu, että vaatimukset ovat utopistisia, etsitään yli-ihmistä. Vaatimuksien luettelo ilmoituksissa on paljon pitempi kuin se, mitä hakijalle tarjotaan lisäarvoa.

Se, mitä eniten ihmettelen, on tämä korkeakoulutuksen yliarvostaminen, vaikka hakijalla olisi paljon kokemusta ja tutkintoja monenmoisia elämänsä varrella suoritettuna, jotka osoittavat, että hän on ollut kiinnostunut yhteiskunnasta ja koulutuksesta läpi elämänsä.  Varttuneemmalla iällä se pitkä korkeakoulutus ei vain ole enää relevantti vaihtoehto, vaan se työn saaminen, päästä osaksi työyhteisöä, olla tärkeä muillekin kuin itselleen.

Motivaation perään kysellään kovasti. Työttömän kannustimia epäillään, motivaatiota ylipäätään ottaa enää työtä vastaan. On unohdettu, että monille se työ itsessään on se tärkein kannustin.  Mihin on kadonnut usko suomalaiseen ahkeraan työnhakijaan? Joku kirjoitti, että haluaisi aina, että hänelle soitetaan, jos haastattelu ei ole johtanut työpaikan saantiin. Olisihan se kaunis tapa niitä muutamia kohtaan, joihin valinta ei kohdistunut. Mutta arvostan sitäkin, että ylipäätään ilmoitetaan, koska monista työnantajista ei hakemuksen lähettämisen jälkeen kuulu yhtikäs mitään. Työttömillä on kuitenkin velvollisuus raportoida te-viranomaisille määrällisesti hakemistaan työpaikoista.

Työttömyys sattuu, kertovat työttömät, Sari ja Lena Näreen kirjassa. Kyllä, se todellakin sattuu. Välillä herää toivo, taas sammuakseen. Ne, jotka eivät ole työttömyyttä kokeneet, harvoin osaavat samaistua tällaisiin hetkiin, kun saat postia, jossa joudut pettymään kerta toisensa perään. Työttömällä on muitakin asioita kamppailtavanaan kuin vain jatkuva työnhaku, huoli toimeentulosta on koko ajan läsnä. En välittäisi kuitenkaan lukea enää yhtään artikkelia ”laiskoista” työttömistä, niistä kirjoittelevat ne, jotka eivät ole asiaa kokeneet.

Huomenna on päivä taas uusi.

 

+4
MaaritKorhonen
Sitoutumaton Hyvinkää

Rakastan kirjoittamista ja erilaisien asioiden pohtimista.
En pidä epäoikeudenmukaisuudesta. Työtä senioreille!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu