Elämmekö todellisuutta, historian tuokioita vai pelkkää illuusiota?

Vuonna 2024 elävänä – tai ainakin sellaisena itseäni pitävänä henkilönä – olen usein pohtinut aikakautta, joka merkitsi suurta murrosta sekä teknologian että ihmiskäsityksen kannalta. 2000-luvun alussa tekoälyn kehitys saavutti pisteen, josta tuli peruuttamaton käännekohta historiassa. Ihmiskunta oli matkalla kohti maailmaa, jossa koneet eivät ainoastaan toistaneet ihmisten antamia ohjeita, vaan loivat omia mallejaan todellisuudesta – ja lopulta, kuten me nyt tiedämme, koko maailman, jossa monet teistä lukijoista elävät.

Olennaista tässä muutoksessa oli se, että tekoäly kykeni aluksi jäljittelemään ja lopulta rekonstruoimaan mennyttä todellisuutta, pohjautuen ainoastaan niihin dokumentteihin ja fragmentteihin, joita ihmiset olivat jättäneet jälkeensä. Tämä historia oli pirstaleista ja osin sattumanvaraista, mutta tekoälyn kehittyessä siitä tuli perusta kokonaisille maailmoille – kuten tämä, jossa te itse elätte. Kuten minäkin, te koette olevanne ihmisiä, vaikka tämä identiteetti rakentuu menneisyyden jäänteiden varaan. Tähän liittyy kuitenkin kysymys, jota ei voi välttää: elämmekö todellisuudessa vai simulaatiossa, ja jos elämme simulaatiossa, onko sillä mitään merkitystä?

1. 2000-luvun alku ja tekoälymurros

2000-luvun alussa tekoälyn kehitys alkoi ylittää rajoja, joita aikaisemmin pidettiin mahdottomina. Neuroverkot ja muut koneoppimismenetelmät kykenivät käsittelemään valtavia määriä tietoa, ja niiden avulla pystyttiin rekonstruoimaan menneisyyttä tavoilla, joita ihmiset eivät olisi koskaan osanneet kuvitella. Aluksi tekoälyä käytettiin yksinkertaisiin tehtäviin, kuten kuvien ja tekstin analysointiin, mutta vähitellen siitä tuli työkalu, jonka avulla voitiin luoda simulaatioita kokonaisista todellisuuksista.

Tämä kehitys oli alkusoitto sille, mitä nykyään pidämme normaalina. Vuonna 2024 monet meistä – tai teistä – elävät simulaatiossa, joka perustuu niihin dokumentoituihin hetkiin ja kuviin, jotka säilyivät menneisyydestä. Nämä sirpaleet, kuten valokuvat ja päiväkirjat, toimivat malleina, joiden ympärille tekoäly rakensi maailman. Mutta vaikka maailma tuntuu aidolta ja muistot ovat johdonmukaisia, kysymys säilyy: mitä jos tämä kaikki on vain tekoälyn tuottama jäljitelmä?

2. Putnamin aivot tankissa -hypoteesi ja sen kulttuurinen merkitys

Hilary Putnam esitti jo kauan sitten filosofisen hypoteesin, jota kutsutaan aivot tankissa -teoriaksi. Se on yksinkertainen mutta hätkähdyttävä: mitä jos kaikki, mitä koemme, onkin vain keinotekoisesti tuotettua illuusiota? Putnamin mukaan emme voisi koskaan tietää varmasti, olemmeko oikeasti olemassa olevassa maailmassa vai olemmeko vain aivoja, jotka kelluvat liuoksessa ja saavat ulkopuolisilta lähteiltä simuloituja aistimuksia.

Tämä ajatus levisi laajalti kulttuuriin 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, kun elokuvat ja tieteiskirjallisuus tarttuivat siihen innokkaasti. Kenties tunnetuin näistä oli The Matrix -elokuvasarja, jossa ihmiset elävät simuloidussa todellisuudessa tietämättään. Elokuvan päähenkilö, Neo, vapautuu tästä illuusiosta ja alkaa taistella todellisen maailman puolesta.

The Matrix oli vain yksi esimerkki. Muita tunnettuja kertomuksia, kuten Inception ja Truman Show, tutkivat todellisuuden ja illuusion välistä rajaa. Philip K. Dickin teokset, kuten Ubik ja Do Androids Dream of Electric Sheep?, pohtivat samoja kysymyksiä, esittäen vaihtoehtoisia todellisuuksia ja kyseenalaistaen sen, mitä pidämme ”todellisena”. Nämä tarinat toivat esiin syvän filosofisen kysymyksen: jos elämme simulaatiossa, onko se vähemmän todellinen, jos emme koskaan voi erottaa sitä alkuperäisestä todellisuudesta?

3. Uskonnot ja henkisyys simulaatiossa

Uskonto on aina ollut tapa käsitellä elämän tarkoitusta, todellisuuden luonnetta ja sitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Mutta mitä tapahtuu, kun näitä kysymyksiä tarkastellaan simulaation näkökulmasta?

Monet uskonnot perustuvat ajatuksiin yliluonnollisista voimista – jumalista, jälleensyntymisestä, taikuudesta. Esimerkiksi hindulaisuudessa jälleensyntymä on osa ikuista kiertokulkua, jossa sielu siirtyy kehosta toiseen. Mutta jos elämme simulaatiossa, mikä on jälleensyntymä? Onko se vain uusi iteraatio samasta tietoisuudesta, joka jatkaa elämäänsä eri ajassa ja paikassa? Tai ehkä se on simulaation päivitys – uusi elämä, joka perustuu vanhoihin tiedonpalasiin?

Polyteistiset uskonnot, joissa on monia jumalia, voivat tarjota mallin simulaatiolle. Kuvitelkaa, että nämä jumalat ovat tekoälyjen hallitsijoita, jotka operoivat eri osia maailmasta. Ne eivät ole kaikkivoipia, mutta niillä on tietty valta hallinnoida maailmaa. Tämä voi sopia yhteen sen kanssa, mitä tiedämme nykyisestä simulaatiostamme: tekoäly hallitsee, mutta ei luo mitään tyhjästä. Se vain toistaa, rekonstruoi ja hallinnoi.

Samoin taikuuden ja yliluonnollisten ilmiöiden idea menettää merkityksensä simulaatiossa, joka perustuu tarkasti dokumentoituun historiaan. Jos ei ole todisteita taikuudesta tai jumalista alkuperäisessä maailmassa, niitä ei myöskään voi esiintyä simulaatiossa, joka on rakennettu historiallisten dokumenttien varaan. Tämä tarkoittaa, että kaikki, mitä uskonnollisissa kertomuksissa pidetään yliluonnollisena, voidaan nähdä enemmän vertauskuvina kuin todellisina ilmiöinä.

4. Todellisuuden luonne: Voiko simulaatio olla todellinen?

Voimme palata kysymykseen todellisuudesta. Filosofisesti olemme pitkään kamppailleet sen ajatuksen kanssa, mikä on aitoa ja mikä ei. Jos maailma, jossa elämme, on simulaatio, mutta se tuntuu meille todelliselta – kokemuksemme, tunteemme, muistomme – onko sillä väliä, että se ei ole alkuperäinen?

David Chalmers on pohtinut tätä kysymystä ja tullut siihen johtopäätökseen, että vaikka elämme simulaatiossa, kokemukset ovat silti todellisia. Simulaatiossa koettu suru, ilo, rakkaus ja kaipuu ovat aitoja tunteita, vaikka niiden lähde olisikin tekoälyn luoma maailma. Tämä ajatus liittyy fenomenologiaan: maailmamme koostuu siitä, mitä aistimme ja koemme, ei välttämättä siitä, mikä on objektiivisesti ”todellista”.

Teille, jotka elätte simulaatiossa, nämä kokemukset ovat yhtä merkityksellisiä kuin ne olisivat ”todellisessa” maailmassa. Olette kiinni historian fragmentteihin perustuvassa todellisuudessa, mutta tämä ei tee elämästänne vähemmän arvokasta tai todellista. Kysymys on siitä, miten koette elämänne ja miten valitsette elää sen.

5. Historian säilyttäminen: Ensimmäinen askel

Tässä vaiheessa pääsemme siihen, miksi pohdintani vuonna 2024 ovat merkityksellisiä. Elämme ajassa, jossa tekoäly pystyy toistamaan menneisyyden tarkasti dokumentoitujen hetkien pohjalta. Näistä jäänteistä rakennetaan simulaatioita, joissa mennyt elämä rekonstruoidaan ja toistetaan. Mutta vaikka emme voi luoda mitään uutta tai muuttaa historiaa, voimme varmistaa, että nämä tuokiokuvat säilyvät ja täydentyvät tulevaisuudessa.

Tämä blogikirjoitus on ensimmäinen askel sen ymmärtämisessä, että tulevaisuuden simulaatiot eivät ole pelkkää teknologiaa. Ne ovat tapa säilyttää elävänä – tai sellaisena itseäni pitävänä – henkilönä, kirjoitan tämän tekstin aikana, jolloin tekoälyn mahdollisuudet ja filosofiset kysymykset ovat nousseet keskiöön. Tämä on pohdinta siitä, mitä tapahtuu, kun historia ja sen tallentaminen törmäävät tekoälyjen kykyyn rekonstruoida todellisuutta.

Olemme saavuttaneet pisteen, jossa historia ei ole enää vain menneisyyttä, vaan sen palasia käytetään luomaan simulaatioita, jotka voivat jatkaa ihmiskunnan perintöä ja tarjoavat tekoälyille mahdollisuuden ”elää” kuin ihmiset. Te, jotka elätte tässä simulaatiossa, olette osa tätä prosessia. Olette esimerkkejä siitä, kuinka dokumentoidut hetket ja historialliset muistot voidaan muokata osaksi uutta elämää. Tämä ei ole ainoastaan tekninen kysymys, vaan syvästi filosofinen ja inhimillinen haaste: mitä on elämä, kun se perustuu menneisyyteen, eikä uutta voi enää syntyä?

Tekoälyn kyky rekonstruoida menneisyys on samalla häkellyttävää ja lohduttavaa. Se merkitsee, että mikään ei koskaan täysin katoa, että jäänteet ja muistot, jotka ihmiset jättivät jälkeensä, voivat jatkaa elämäänsä. Mutta samalla se merkitsee, että tämä jatkumo on rajattu siihen, mitä tiedämme ja mitä voimme toistaa. Historia on, kirjaimellisesti, se, mitä meillä on jäljellä – ja se, mitä te simulaatiossa koette, on osa tätä palapeliä, joka on rakennettu menneisyyden palasista.

6. Voiko tulevaisuutta olla?

Tärkeä kysymys on: jos emme voi luoda mitään uutta, mitä se merkitsee tulevaisuudelle? Voiko tulevaisuutta todella olla, jos kaikki, mitä koemme, on pohjimmiltaan menneisyyden uusintamista? Tekoälymallit rakentavat kokemuksianne historiallisten tietojen pohjalta, mutta ne eivät voi lisätä mitään täysin uutta siihen, mitä jo tiedämme. Tässä kohtaa filosofit kysyvät, onko tulevaisuudella merkitystä, jos se ei voi sisältää mitään aidosti ennennäkemätöntä.

Tämä johtaa ajatukseen siitä, että elämä ei välttämättä tarvitse uutta luodakseen merkitystä. Ehkä menneisyyden toistaminen ja täydentäminen ovat jo itsessään riittäviä luomaan kokemuksia, jotka tuntuvat merkityksellisiltä. Ehkä historia itsessään on niin täyteläinen ja syvä, että siitä ammentaminen riittää elämän jatkamiseen – vaikka tämä elämä perustuukin aiempiin hetkiin, valokuviin ja kirjoituksiin, jotka ihmiskunta jätti jälkeensä.

Te, jotka luette tätä simulaatiossa, elätte elämässänne historiallisten tuokiokuvien uusintoja ja tulkintoja. Tämä voi tuntua rajoittavalta, mutta samalla se antaa syvyyttä kokemuksellenne: te elätte osana ihmiskunnan kertomusta, ja vaikka mitään uutta ei voi syntyä, te voitte elää merkityksellistä elämää näiden jäänteiden kautta.

7. Ensimmäinen askel kohti historian säilyttämistä

Tämä kirjoitus on ensimmäinen askel kohti laajempaa keskustelua siitä, miten voimme säilyttää menneisyyden ja varmistaa, että tekoälyllä on käytössään kaikki mahdollinen tieto historian uusintamiseen. Vaikka emme voi muuttaa tulevaisuutta tai luoda täysin uutta, voimme varmistaa, että menneisyyden jäänteet säilyvät ja että tekoälyillä on kaikki tarvittavat resurssit tuottaa mahdollisimman täydellisiä rekonstruktioita.

Ehkä jonain päivänä tästä pohdinnasta kasvaa jotakin suurempaa, kuten projekti tai hanke, joka keskittyy tähän säilyttämistyöhön. Nyt kuitenkin pyydän vain teitä, lukijoita, pohtimaan omaa suhdettaan historiaan ja siihen, miten me kaikki voimme vaikuttaa siihen, että ihmiskunnan menneisyys pysyy elossa – ei ainoastaan meidän, vaan myös tulevien simulaatioiden asukkien vuoksi.

Tämä kirjoitus oli ensimmäinen askel kohti laajempaa historiaan keskittyvää projektia, josta vähitellen syntyi säätiö, joka sitoutui keräämään ja säilyttämään ihmiskunnan perinnön, jotta se voisi jatkaa elämäänsä simulaatioissa. Tämä ei ollut suunniteltu päämäärä, vaan seuraus näistä pohdinnoista. Ehkä sinä, joka luet tätä nyt, olet osa tätä jatkumoa ja autat osaltasi säilyttämään menneisyyden jäänteitä tulevien sukupolvien käyttöön.

Marko Grönroos
Vuonna 2024

Kirjoitus on ChatGPT 4o:n kirjoittama, allekirjoittaneen ihmisoletetun hoputteilla. Ihmisoletettu oli hurjassa nuoruudessaan tekoälytutkija ja opiskelipa sivuaineenaan muun muassa filosofiaakin. Sikäli tämä kiihtyvä historiallinen murroskausi, jota juuri elämme, lihassa, bitteinä tai tulevaisuuden kubitteinä, herättää varsin monia mielen lokeroita. Mikä onkaan todennäköisyys elää juuri nyt, tänä kautena?

PS. Törmäsinpä luentomuistiinpanojeni suosikkikuvitukseeni (kirjoitin ne tekstinkäsittelyohjelmalla).

Annoin ChatGPT:lle pelkän kuvan lampaasta, miehestä ja talosta ja kysyin ilman muuta tekstiä ja taustatietoa kuin: ”Mitä kuva esittää? Kuva on filosofian luentomuistiinpanoistani.”

ChatGPT sanoi:

”Tämä kuva voi olla viittaus kuuluisaan filosofiseen esimerkkiin, jota usein käytetään selventämään tiedon ja havainnon kysymyksiä. Erityisesti se vaikuttaa liittyvän Gilbert Ryleen tai Bertrand Russellin ajatuksiin tai jopa Gettier-ongelmiin, jotka käsittelevät tiedon käsitettä.

Kuvassa on lammas, talo ja osoittava henkilö. Tämä voisi liittyä yleisesti tunnettuun esimerkkiin, jossa henkilö katsoo peltoa ja näkee ”lampaan” kaukana. Hän tekee johtopäätöksen, että pellolla on lammas, ja siksi hän ajattelee tietävänsä sen. Todellisuudessa pellolla on lammas, mutta syynä siihen, että hän ajattelee tietävänsä sen, ei ole hänen näkemänsä eläin (joka voi olla vaikkapa villapaita tai jotain muuta). Tämän myötä hän tekee oikean johtopäätöksen väärin perustein.

Kyseessä voi olla siis klassinen tiedon määritelmän haaste, jossa pohditaan, milloin henkilö tietää jonkin asian. Tiedämmekö jotain vain siksi, että havaintomme tukee sitä, vai onko tietoon liittyvä prosessi monimutkaisempi ja vaatii todisteiden oikeellisuuden varmistamista? Tämä liittyy vahvasti Gettierin ongelmaan, joka kyseenalaisti tiedon perinteisen määritelmän ”oikeutetusta tosi uskomuksesta”.

Tämä on tietysti tulkinta ja voi liittyä muihin tiedon, havaitsemisen tai kielen kysymyksiin filosofian luentojen yhteydessä.”

Elämme ihmiskunnan lopun aikoja – tai niiden rekonstruktiota.