Katsomusaineet voisi myös hajauttaa

Hyvää sunnuntaita, muinaista babylonialaisen kuukalenterin mukaista lepopäivää ja sittemmin Auringolle omistettua päivää.

Li Andersson ehdotti MTV:n haastattelussa luopumista nykyisenlaisesta uskonnonopetuksesta (MTV 13.1.2023). Tilalle hän kaavaili uutta yhteistä katsomusaihetta, johon yhdistettäisiin piirteitä sekä elämänkatsomustiedosta että uskonnonopetuksesta.

Olen samaa mieltä uudistuksen tarpeesta. Erityisesti uskonnonopetuksessa on paljon sellaista uskonnonharjoituksen ja seurakuntaelämän sisältöä, mikä selvästikään ei ole kouluun vaan seurakuntien toimintaan kuuluvaa, sikäli jos lapset käytännössä toimintaan osallistuvat. Koulussa ei opeteta muutakaan vastaavaa harjoitusta tai sisältöä, varsinkaan ensimmäiseltä luokalta lähtien. Puolueiden nuorisotoimintakin kuuluu pääsääntöisesti puolueiden sisäiseen koulutukseen. Nykyään uskontoa ja ET:tä opetetaan usein myös rinnakkain samalla oppitunnilla, missä opetuksen kohdistaminen kullekin oppilasryhmälle tasapuolisesti mutta erikseen jää hämäräksi.

”Oman uskonnon” opetus turhaan korostaa eri katsomusryhmien identiteettieroja ja luo tarpeettomia kuiluja luokan oppilaiden välille. Sellainen ei kuulu koulun tehtäviin yhtään sen enempää kuin oppilaiden poliittistenkaan identiteettierojen korostaminen. Meillä ei ole ”oman puolueen” opetustakaan. Vähemmistöryhmien oppilaat kokevat myös jäävänsä ryhmästä ulos ja kavereistaan erilleen. Sikäli rikkominen eri ryhmiin ei edesauta koulun tavoitteita oppilaiden tasavertaisuudesta. Joidenkin uskontokuntien (tai uskonnottomien) oppilaille ei järjestetä lainkaan oman uskonnon (tai ET:n) opetusta, jolloin jäävät pois paitsi luokkaryhmästä, myös opetuskontaktista siksi ajaksi. Tällä voi olla vaikutusta esimerkiksi suomen kielen heikompaan oppimiseen.

Olen kuitenkin huolissani siitä, että jos uuteen katsomusaineeseen yhdistetään uskonnonopetuksesta uskonnollisia oppeja, seurakuntaelämää ja harjoitusta, kristinusko helposti korostuisi merkittävästi. Evankelisluterilaisen kirkon historiallinen ja yhteiskunnallinen merkitys ja jäsenmäärä helposti antavat perusteen korostaa sitä, eikä sille ole selkeää ylärajaa. Kun rajaa ei voi vetää selkeästi, se voisi siirtyä aika äärimmilleen. Ruotsissahan siirryttiin kristinuskon opetuksesta vuonna 1969 kaikille yhteiseen uskontotietoon, mutta kävikin niin, että sen sisällöstä tehtiin käytännössä täysin vastaavaa kuin alkuperäisessä kristillisessä uskonnonopetuksessa. (Erkki Hartikainen, Vapaa-ajattelija 6/2002). Niinpä valtionkirkkoon kuulumattomille myönnettiin vapautus uskontotiedon opetuksesta eli palattiin lähtöpisteeseen. Oikeus vapautukseen kuitenkin peruttiin vuonna 1997, kun uskontotiedon perusteltiin olevan riittävän neutraalia – todellisesti tai ei. En tiedä onko kehitys nykypäivään ollut merkittävä Hartikaisen vielä siis vuonna 2002 kuvaamasta.

Tieto uskonnoista on tietenkin keskeisen tärkeää erityisesti historian, mutta vielä nykymaailmankin ymmärtämisessä. Historiaa ja yhteiskuntaoppia ei oikeastaan voi opettaa alkua pidemmälle mainitsematta tai selittämättä uskontoja mitenkään. Niitä kuitenkin opetetaan nykyisin erillisinä oppiaineina vasta 4.-5. luokalta lähtien, mutta uskontoa siis 1. luokalta. Historian kohdalla tämä myöhäisempi aloitus on ehkä perusteltua sen kannalta, miten lapsi kykenee hahmottamaan ajanlaskua ja historiallista aikaskaalaa.

Kun tehdään tällaista uudistusta, on ratkaisuja hyvä pohtia monelta kannalta jopa aika puhtaalta pöydältä.

Itse ehdottaisin lähtökohdaksi mallia, jossa katsomusaineiden kouluopetukseen soveltuva oleellisin sisältö hajautettaisiin muihin oppiaineisiin. Sinällään tärkeä uskonnonhistoria vietäisiin nykyistä keskeisemmin historian opetukseen ja nykyuskonnot yhteiskuntaopin. Historiassa käsitellään nytkin kristinuskon vaikutuksen ohella joitain muinaisuskontoja, kuten roomalaisia, kreikkalaisia ja suomalaista, jolloin näiden yhteistä historiakaarta olisi helpompi kuvata yhtenäisemmin. Maailman ja elämän synty ja kehitys käsitellään nyt maantieteessä ja biologiassa, muu kuuluu sinne uskonnonhistoriaan. Suomalaista kansantarustoa käsitellään keskeisesti äidinkielen opetuksessa ja joidenkin kansojen keskuudessa harjoitettuja uskontoja mainitaan maantieteessä, joka tosin alkaa vasta yläasteelta.

Tällöin jätettäisiin pois suurin osa uskonnonharjoitukseen ja seurakuntaelämään liittyvästä opetuksesta, joka ei ole vaikkapa historian tai yhteiskuntaopin kannalta juurikaan oleellisempaa kuin puoluejärjestöjen jäsentoiminta. Vuoden aikana vietettävistä juhlista voidaan hyvin kertoa siinä missä vappumarsseistakin. Pitäisi kuitenkin huomioida esimerkiksi joulun suhteen se kokonaiskuva, miten se on nykyään etupäässä maallinen perhejuhla ja alkujaankin yhdistelmä erilaisten keskitalven juhlien perinteitä, joista kristillinen syntymäjuhla on muodostunut ja painottunut jossain vaiheessa historiaa.

Kristinuskon sisältö ja historia epäilemättä painottuvat väistämättä paljon siinä, miten ne ovat vaikuttaneet Euroopan ja Suomen historiassa. Pitäisi kuitenkin varoa, etteivät ne ylipainottuisi historian ja yhteiskuntaopin opetuksessa samalla lailla kuin Ruotsin uskontotietoon siirtymisessä. Edelleen olisi ongelmana, että kun rajanveto on vaikeaa, uskonnolliset näkökulmat voisivat saada ylikorostuneen painon. Toisaalta rajanveto on aiemminkin kyetty tekemään melko hyvin.

Pääsääntöisesti tulisikin tukeutua siihen, miten uskontoja koskevaa opetussisältöä on oppiaineissa jo nyt, aiheenmukaisessa historiallisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa. Sinällään jo nykyisissä opetussisällöissä on pitänyt huomioida se, ettei kaikilla oppilailla ole samoja perustietoja kristinuskon keskeisimmistä piirteistä.

Filosofian oppiainetta tai sen sisältöä voisi aikaistaa huomattavastikin. Nykyäänhän sitä voi opiskella vasta lukiossa. Toki myös yhteinen katsomusaine voisi lähteä keskeisesti filosofian opetuksesta. Onhan esimerkiksi tapakasvatus ja etiikka nykyäänkin uskonnon ja ET:n opetuksessa keskeistä. Filosofiaa käsitellään kuitenkin myös historiassa, jossa sen osuutta voisi laajentaa.

Voisi ajatella, että hajauttamisesta jäisi jäljelle jotain, mille ei ole luontevaa paikkaa muissa oppiaineissa, mutta olisi olennaista käsitellä. Jäljelle voisi jäädä suppea katsomusaine. Olisiko sen paikka sitten jo ensimmäiseltä luokalta lähtien, jos monia muita syvällisiä aiheita opetetaan vasta paljon paljon myöhemmin?

Toisaalta ainetta ei ehkä olisi mielekästä nähdä vain elämän- tai maailmankatsomuksia käsittelevänä katsomusaineena. Siihen voisi yhdistää muita ”henkisiä” aiheita, mitä ei nykyisellään opeteta luontevasti muissa aineissa, kuten keskustelu-, tietoisuus-, ihmissuhde- ja tunnetaitoja, medioiden käyttöä, mediakriittisyyttä, kriittistä ajattelua, psykologiaa, syntymää, elämää, kuolemaa ja muuta elämän ja koulunkäynnin kannalta tärkeää, mikä ei ole erityisen ”katsomuksellista”. On myös käytännön aiheita, mitä aika yllättäen ei opeteta heti ensimmäiseltä viikolta alkaen tai jo eskarissa valmistautumisena koulun aloittamiselle. Esimerkiksi kellonaikoja ja muuta ajanlaskua ei opeteta kovinkaan varhain.

En tiedä miksi sellaista oppiainetta olisi paras kutsua, ehkä oppimistiedoksi tai elämäntiedoksi. Miksei myös filosofiaksi, onhan sitä aiemminkin ehdotettu jo ala-asteelle.

Tämä olisi kuitenkin jo hyvin lähellä kaikkien siirtymistä elämänkatsomustietoon, sen käsitellessä keskeisesti juuri mainitunlaisia ei-uskonnollisia elämänaiheita, ja siksi se voisi olla myös mielekäs nimi oppiaineelle. Tämä saattaisi tapahtua vapaaehtoisestikin Anderssonin kaavaileman vapaaehtoisuuden myötä, jos useimmat vanhemmat katsoisivat oppisisällön enemmän tähän päivään kuuluvaksi kuin uskonnon. Valitettavasti vapaaehtoisuus ei ratkaisisi turhaa ja haitallista jakoa ryhmiin ja saattaisi esimerkiksi eri alueilla elävät lapset eriarvoiseen asemaan. Koulusta toiseen muuttavat lapset voisivat joutua outoon tilanteeseen, jos kaikki luokan oppilaat ovat opiskelleet ala-asteella ET:tä, mutta toisen koulun yläasteella kaikki muut opiskelevatkin uskontoa ja omalle opetukselle ei ole riittävän suurta ryhmää. Opetus voisi siten joko katketa tai alkaa tyhjän päältä ilman useiden vuosien alkeisopetusta.

Olen saanut painia tämän aiheen kanssa jo ala-asteelta lähtien. Näen nykyisenkin ”oman uskonnon” opetuksen keskeisesti uskonnon peiteltynä iskostuksena, joka ei kuulu kouluun sen enempää kuin ”oman puolueen” opetus. Iskostus on periaatteessa kiellettyä ja uskonnonopetusta väitetäänkin ”tunnustuksettomaksi”. Koulujärjestelmä elää tämän sanaleikin taakse kätketyssä julkisessa valheessa, koska itse läpikäydystä luopuminen on monille vaikeaa paitsi omien, myös muiden lasten kohdalla.

Aika on siksi muutokselle ylikypsä.