Lasten ja nuorten ongelmat kumpuavat aikuisten tekemistä virheistä

Lasten ja nuorten ongelmat kumpuavat aikuisten tekemistä virheistä

Mielestäni turhautuneisuus, hidas eteneminen vaikkapa kirjastoon tai empaattisen ja rakentavan keskustelun avulla saatu uusi tieto ovat parasta kasvualustaa lapsille ja nuorille. Välillä mietin, miksi päivittäinen keskustelu ja läsnäolo ilman laitteita on niin vaikeaa. 

Kasvatan kahta teiniä. Vanhemmuutta takana ja vielä paljon edessä. Päivittäin koen olevani vähän puutteellinen hyvä äiti.  Miten ihmeessä olemme rakentaneet maailman, jossa lapsen rakastaminen ja päivittäinen tukeminen ei enää riitä hyvään lapsuuteen ja vanhemmuuteen.  Lapsikin usein kokee, ettei ole tarpeeksi hyvä. Eikö juuri lapsen kuuluisi olla hyväksytty ja rakastettu juuri sellaisena, kuin hän on – vahvuuksineen ja heikkouksineen? Miksi lasta katsotaan enemmän erilaisilla mittareilla ja näytöillä, kuin hyväksytysti ja rakastavasti silmiin?

On kolme asiaa, jotka vaikuttavat liikaa lapsen elämään tullakseen yleisesti hyväksytyksi ja rakastetuksi omana ihanana itsenään. Nämä kolme asiaa ovat kaiken tekemisen ja osaamisen jatkuva mittaaminen, digitalisaatio lapsen elämässä kaikkialla ja lapsen edun unohtanut tehokkuutta palvova kiireinen yhteiskuntamme.

Nykypäivänä lähes kaikki tehty, sanottu, osattu, huomioitu tai huolta aiheuttanut kirjataan johonkin ja tuo kirjaus muodostuu arvokkaaksi mitattavaksi tiedoksi.  Uudella mitatulla tiedolla pyritään lisäämään asioiden vaikuttavuutta ja tietenkin tehokkuutta. Hassua on, että terveydenhuollossa huomio on sairauksissa, ei suinkaan ihmisen terveydessä. Kehittyvissä ja usein keskeneräisissä lapsissa ja nuorissa  osaamattomuus ja heikkoudet ovat yhtä vahvasti esillä mittareissa, kuin lahjakkuus ja osaaminen. Melkein putosin penkiltä esikoiseni vanhempainillassa, kun näitä lapseni mittareita esiteltiin. Tähdätäänkö näillä mittareilla nyt lapsen ja nuoren kokonaisvaltaiseen ja hyväksyvään tukemiseen vai, onko kaikkein merkityksellisintä saada omalla kohdallaan hyvä tulos? Olemmeko ajatelleet, mikä on kehityspsykologisesti lapsen ja nuoren etu osaamista mitattaessa?

Digitalisaatio on kaikkialla, se tiedetään. Digi on nopeaa, tehokasta, kommunikaatiota helpottavaa ja elämän monet asiat ovat siirtyneet erilaisille digitaalisille alustoille. Kaikki vähän haparoivat uuden äärellä ja yrittävät pärjätä. Usein oikean maailman ja digimaailman rinnakkaiselo käy raskaaksi. Onneksi lapsemme ovat diginatiiveja. Ihailen lasteni osaamista ja nopeaa hiffaamista digiasioiden äärellä. Onkohan nyt kuitenkin niin, että olemme vaihteeksi antaneet digille liiaksi huomiota lapsen parhaan sijaan? Usein kännyköitä ja tabletteja käytetään kasvatuksessa ja koulutuksessa niiden nopeuden ja helppouden vuoksi. Kuuluuko lapsuuden ja nuoruuden olla helppoa ja nopeaa? Ei. Mielestäni juuri turhautuneisuus, hidas eteneminen vaikkapa kirjastoon tai empaattisen ja rakentavan keskustelun avulla saatu uusi tieto ovat parasta kasvualustaa. Välillä mietin, miksi päivittäinen keskustelu ja läsnäolo on niin vaikeaa. Usein joudun itse pakottamaan teinejäni katsomaan äitiään silmiin. Silmiin katsominen on muistutus inhimillisyydestä, ihmisyydestä ja rakkaudesta.

Yhteiskuntamme on pienoisessa kaaoksessa lähes joka sektorilla, sanoisin. Yhteisöllisyyden väheneminen, mielenterveysongelmat, yhteistyökyvyn puute, taloudellinen epävarmuus ja yhteiskunnan sisäiset ristiriidat luovat epävarmuutta ja pelkoa. Vanhemmuutta värittää jatkuva kiire sekä paineet toimeentulon saamiseksi. Lisäksi on yleisesti normaalia, että tavallinen arkinen elämä koetaan riittämättömäksi. Elämässä on oltava jatkuvasti sirkushuveja ja suuria kokemuksia, jotta elämä tuntuu elämältä. On ymmärrettävää, että työssäkäyvät uupuvat ja masentuvat, liian monella alalla tehtävää on yhteiskunnan rakenteiden takia liikaa yhdelle ihmiselle. Tietenkään työelämän epävarmuus ja kaoottisuus ei ole hyväksi tasapainoiselle perhe-elämälle ja arjen pyörittämiselle. Lapset ja nuoret jäävät jalkoihin aikuisten kiireessä ja kaaoksessa.

Toivoisin, että me aikuiset voisimme hidastaa yhteiskuntamme vauhtia ja oppia ajattelemaan niin, että joskus hidas eteneminen keskeneräisenä on ihan hyvä juttu.

Maija Aallas

äiti, sosionomi ja yrittäjä