Tarinoita ja kuvauksia liikenteen raadoista liikenneturvallisuuden parantamiseksi

”Kallosta ovat ruhjoutuneet kaikki luut. Naamasta on jäljellä ainoastaan leukaluuta ja nenäluita. Kaularanka on tunkeutunut kallon sisälle, törröttäen piikkimäisenä kallon pohjassa. Vain niukasti päänahan ihoa on jäljellä.” (lainaus: Lempinen & Merilinna – Viimeiset kilometrit, 2024)

Liikenneonnettomuuksista uutisoidessa kerrotaan esimerkiksi, että yksi mies kuoli tai kaksi miestä loukkaantui vakavasti. Sen tarkemmin meille ei kerrota kuolleista tai loukkaantuneista. Pelastustyöntekijät ja poliisit sen sijaan näkevät ja kokevat julkaisukelvottomia asioita. Lopulta vasta ruumiinavauksessa selviää onnettomuuden lopullinen tuho. En myöskään tiedä, kuinka paljon vakavasti loukkaantunut ihminen kärsii heti onnettomuuden jälkeen tai myöhemmin.

Mikäli uutisoinnissa tuodaan esimerkiksi esille, että vakavasti loukkaantunut oli lapsi, niin tunnereaktiot ovat vahvempia. Pääosin uutiset ovat niin kylmän asiallisia, etteivät tunnereaktiotkaan ole erityisen vahvoja. Mielestäni tämä on ongelmallista, jos ajatuksena on, ettei vastaavaa enää tapahtuisi. Ehkä meidän kaikkien pitäisi joskus nähdä jotain samaa kuin onnettomuuspaikan pelastustyöntekijöiden. Yksityisyydensuojan takia on varmaan tyydyttävä pääosin sanallisiin kuvauksiin. Toisaalta jo kuva täysin tuhoutuneesta autosta saattaa joskus riittää.

Lempisen ja Merilinnan kirjassa Viimeiset kilometrit on 40 kuvausta eri vuosikymmeninä tapahtuneista kuolemankolareista ja niitä edeltävistä tapahtumista, niin kuin onnettomuuksia selvittäneet tutkijalautakunnat ovat asiat nähneet. Kirjan henkilöt eivät ole kertomassa, mitä heidän mielessään liikkui ennen tuhoisaa onnettomuutta, paitsi silloin, kun vieressä istunut on vielä elossa. Tiedämme kuitenkin tutkijalautakuntien raporttien perusteella, millaisia ratkaisuja auton ratissa on tehty.

Suurimpia tunteita meissä varmasti herättää sen merkittävimmän raadon, eli liikenneonnettomuuden kuolleen ihmisen elämästä kertominen. Elämä, joka ehkä päättyi hyvin pienen inhimillisen virheen tai sitten täysin vastuuttoman kaahailun seurauksena.

Liikenteen raatoja ovat myös kaikki liikenteessä vakavasti loukkaantuneet. Hyvin harvoin saamme tietää, kuinka heidän elämänsä jatkui onnettomuuden jälkeen. Kävelivätkö he enää koskaan? Joutuivatko he turvautumaan omaisten tai terveydenhuollon jatkuvaan tukeen?

Miten elämä jatkuu, jos on ollut osallisena kuolemankolarissa tai on ehkä jopa aiheuttanut sen omalla toiminnallaan? Mitä ajatuksia ja tunteita liikkuu sellaisen mielessä, joka on omalla toiminnallaan aiheuttanut toisen ihmisen kuoleman? Täysin syyttömätkin joutuvat kärsimään osallisuudestaan ihmishenkiä vaatineissa kolareissa.

Mitä ajatuksia ja tunteita kokevat oman lapsen liikenneonnettomuudessa menettäneet vanhemmat? Hautovatko he mahdollisesti syvää vihaa onnettomuuden aiheuttanutta kohtaan vai kohdistuuko viha ennemminkin yhteiskuntaan? Miten he ovat onnistuneet jatkamaan elämäänsä?

Kuinka parhaan ystävän kuolema liikenneonnettomuudessa vaikuttaa 18-vuotiaan nuoren miehen tulevaan elämään? Mitä jos olisi itsekin voinut kuolla onnettomuudessa, joka vei parhaan ystävän?

Tarvitsemme tarinoita näistä kaikista raadoista, sillä tarinat vetoavat paremmin ihmiseen kuin asiatekstit. Tarinat herättävät erilaisia tunteita, joiden käsittely saattaa herättää ajatuksia, jotka saavat toimimaan liikenteen eri tavoin kuin aikaisemmin. Kyse ei ole pelottelusta, vaan oman toiminnan ja sen mahdollisten seurausten arvioinnista.

 

Kuvan lähde: Kotiseutu-uutiset (Vakava liikenneonnettomuus Vaiviossa juhannuksena)

PS. Joskus 1990-luvun vaihteen tuntumassa kouluissa kiersi henkilö kertomassa, mitä siitä seuraa, kun tönäisee lavuaarin ääressä juomassa olevaa päästä eteenpäin. Samalla meille näytettiin kuvia murskautuneesta hammaskalustosta. Näiden käytettyjen valistusmenetelmien tehokkuudesta laajemmin en osaa sanoa, mutta ainakin minuun se tehosi.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu