Empatiaa tavallisille ihmisille

Perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purran väite siitä, kuinka empatia ei toimi politiikan ohjenuorana on yksinkertaisesti paikkansapitämätön. Kyse ei ole arvovalinnasta, jossa olisi päätettävissä tuleeko empatialla olla rooli politiikassa valintoja ohjaavana voimana vai ei. Sillä on tuo rooli väistämättä ja sen voimasta on syytä olla tietoinen.

Empatia jaotellaan tyypillisesti kognitiiviseen eli älyllisesti tiedostavaan sekä affektiiviseen eli tunnepitoiseen empatiaan. Kognitiivinen empatia tarkoittaa kykyä ymmärtää mitä toinen ihminen tuntee ja mahdollisesti ajattelee. Mitä hän kokee omasta ainutlaatuisesta näkökulmastaan. Tuo ymmärrys on aina epätäydellistä. Se ei yksistään takaa myöskään sen enempää eettisesti oikeita kuin vääriäkään valintoja. Kognitiivinen empatia on mielen kyky, jota voi käyttää yhtä lailla hyvään kuin pahaan. Politiikka, niin kuin ihmisten välinen yhteiselämä ylipäänsä, on ilman tätä kykyä kuitenkin mahdottomuus.

Myös populismin kannatus perustuu nimenomaan empatiaan: potentiaalisten kannattajien arkisten huolien kuulemiseen ja näiden perusteella luotuun ”tavallisten ihmisten” sisäryhmään, johon kannattaja voi kokea kuuluvansa. Empatian merkityksen vähättely onkin vaarallista sumutusta, jolla pyritään luomaan kuva siitä, kuinka ne poliittiset päämäärät, joita ajetaan olisivat rationaalisia ja utilitaristisia välttämättömyyksiä. Eivät missään tapauksessa valintoja, jotka perustuvat juuri ylikorostuneeseen empatiaan. Tosin ainoastaan omaa sisäryhmää kohtaan.

Tavallinen ihminen ei kuitenkaan ole mikään todellisuudessa olemassa oleva ihmisryhmä tai sosioekonominen luokka. Se on identiteetti, johon samastua, kun kaikki ympärillä on muutoksessa, vaatii sopeutumista ja uhkaa turvaa antavaa tottumusta. Tuohon samastumiseen saattaa riittää vaikka vain yksi asia, jonka ryhmää edustamaan julistautunut henkilö vaikuttaa empaattisesti tavoittaneen. Vaikkapa kokemus siitä, kuinka omalle elintavalleni merkityksellinen yksityisautoilu on tullut aivan liian kalliiksi. Tätä tavallisen ihmisen identiteettipolitiikkaa perussuomalaiset ovat hyödyntäneet puolueen nimestä alkaen. Siinä onnistuminen on vaatinut tarkasti kuuntelevaa korvaa ja vähintäänkin osuvaa kognitiivista empatiaa.

Kognitiivinen empatia ilman tunnetta voi olla pahimmillaan psykopaattista laskelmointia ja toisen ihmisen toiminnan vaikuttimien ymmärtämistä hyödyntävää hyväksikäyttöä. Silti affektiivinen, tunnepitoinen, empatia ei takaa sen parempaa lopputulosta. Kun arkikielessä jotakuta kutsutaan empaattiseksi ihmiseksi, mieleen nousee usein ensimmäisenä hyväntahtoisuuteen, lempeyteen ja ehkä naiviuteenkin viittaavia kukkahattumielikuvia. Ei niinkään tulen- ja verenkatkuisia näkyjä omaan sisäryhmäänsä tuhoisalla tavalla yliempaattisesti samastuvista itsemurhapommittajista tai väkivaltaisista uusnatseista. Ilman ulkoryhmän epäinhimillistämistä ja vahvaa affektiivista empatiaa omaa sisäryhmää kohtaan heidän tekonsa eivät olisi kuitenkaan mahdollisia.

Tulisiko kaiken tämän jälkeen siis yhtyä Riikka Purran mielipiteeseen ja hylätä empatia politiikan kentältä? Se voisi olla houkutteleva vaihtoehto, joskin täysin mahdoton, kuten yksinkertaisilla ratkaisuilla monimutkaisiin kysymyksiin on tapana olla. Olemme sosiaalisia elämiä, jotka eivät voi päästä vapaaksi empatiakyvystään, ja hyvä niin. Empatian kieltämisen sijaan sen voima tulisi entistä vahvemmin tunnustaa ja tunnistaa. Se vaikuttaa meissä jatkuvasti, halusimme sitä tai emme.

On myös epärealistista ajatella, että kykenisimme luopumaan sisäryhmäajattelusta. Meillä kaikilla on omat sisäryhmämme. Eettisyyteen pyrkivän ihmisen on tarpeen jatkuvasti tarkastella omaa toimintaansa. Pyrkiä olemaan tietoinen siitä, ketkä on siirtänyt ulos sisäryhmästään ja mitä oman sisäryhmän etujen puolustaminen ulkoryhmän jäsenille aiheuttaa. Parhaiten tämä selviää tutustumalla heihin ja viettämällä heidän kanssaan aikaa. Keskittymällä niihin yhteisiin kokemuksiin ja huoliin, jotka kaikki me jaamme.