Kieli oikeassa poskessa

Paljon on tapahtunut kuudessa vuodessa.

Kun Jussi Halla-ahosta tuli Perussuomalaisten puheenjohtaja Jyväskylän puoluekokouksessa kesäkuussa 2017, valtionvarainministeri Petteri Orpo linjasi, ettei Kokoomus voi tehdä hallitusyhteistyötä Halla-ahon johtamien perussuomalaisten kanssa. Hän ei voinut enää luottaa siihen, että Perussuomalaiset jakaisivat Kokoomukselle tärkeät arvot. Tämän seurauksena kaikki perussuomalaiset ministerit irtaantuivat puolueesta ja muodostivat Uusi vaihtoehto -ryhmän, joka jatkoi hallituksessa Perussuomalaisten tilalla.

Mutta entä nyt, onko halla-aholaisesta retoriikasta tullut kuudessa vuodessa niin arkipäiväistä, että se kelpaa jo Kokoomuksellekin?

”Me olemme se ääni, joka muistuttaa joka päivä ihmisiä siitä, että monikultturismia, maahanmuuttoa ja EU-liittovaltiota ylistävälle hyminälle on olemassa vaihtoehto. Pelkästään se, että olemme olemassa emmekä suostu katoamaan poliittiselta kartalta, pakottaa valtavirtapuolueet ajan kanssa korjaamaan omia linjauksiaan. Näin on tapahtunut muuallakin maailmassa, ja näin tulee tapahtumaan myös Suomessa”, Halla-aho ennusti Perussuomalaisten puoluekokouksessa kesäkuussa 2019 pitämässään puheessa. Tämä ennustus näyttää käyneen toteen.

Nykyiset perussuomalaiset eivät ole missään vaiheessa tehneet pesäeroa halla-aholaiseen linjaan, sen enempää kuin Halla-aho itse vuosituhannen vaihteen Scripta-kirjoitteluunsa. Päinvastoin. Purra totesi tultuaan valituksi puolueensa puheenjohtajaksi elokuussa 2021 halla-aholaisen linjan säilyvän, ja olleensa tätä myös varapuheenjohtajan roolissa itse rakentamassa. Tuore puheenjohtaja julisti Perussuomalaisten olevan ”Isänmaallinen kansanliike, aito ja rouhea, vaihtoehto muille.” Sanavalinta ja sen suora viittaus edelliseen isänmaalliseen kansanliikkeeseen tuskin oli politiikan käsitteistön tuntevalta valtiotieteen maisterilta sattuma. Se oli pieni maistiainen, joka auttaisi tottumaan sanan aluksi kitkerältä vaikuttavaan jälkimakuun.

Sattumaa ei varmasti ollut myöskään Purran twiittaus siitä, kuinka ”Pienet ovat Suomen hallituksen mahdollisuudet vaikuttaa yhtään mihinkään, jos vasemmalta kysytään. Esteinä ovat ainakin ihmisoikeudet, perustuslaki, EU, kansainväliset sopimukset, moraali, empatia, maine, lehdistönvapaus ja tietenkin oikeisiin johtopäätöksiin päätynyt tutkimus.” (Riikka Purran Twitter-päivitys 5.5.2023). Tämä oli oman puolueen äärioikeistolaiselle siivelle heitetty herkkupala ja samalla se palveli koko puolueelle tärkeän vihollismielikuvan luomista. Populistinen radikaalioikeisto tarvitsee vihollisensa, muutoin populismin keskeisenä voimana toimiva viha valuu tyhjiin.

Oikeistopopulismille on tarpeen ollakin selkeä vastavoima, mutta se ei voi jäädä vain vasemmiston tehtäväksi. Jos näin käy, on se omiaan vahvistamaan ajatusta siitä, kuinka avoimen demokraattisen yhteiskunnan perusarvojen puolustaminen todellakin on vain vasemmiston agendalla. Osa ”vihervasemmistolaista hegemoniaa”, jonka Perussuomalaiset ovat maahanmuuttajien ohella kohottaneet vihollisekseen.

Perussuomalaisten puhetta on syytä kuunnella kahdella korvalla. Toisella sitä, mitä he pintatasolla sanovat ja toisella sitä, millaisen yhteiskuntajärjestyksen ihailun kanssa he kieli syvällä oikeassa poskessa flirttailevat. Foliohattu täytyisi silti olla vedettynä hartioihin asti, jotta voisi nähdä Purran oikeasti marssittamassa mustapaitoja Arkadianmäelle. Suomalainen yhteiskunta ei ole todellisuudessa jakautunut niin vahvasti, että sille oli olemassa minkäänlaisia edellytyksiä. Tämän päivän radikaalioikeistolainen vallankumous on paljon arkipäiväisempää ja hienovaraisempaa. Ja samalla huomaamattomampaa. Se tapahtuu kaikkialla siellä missä vähemmistöjä marginalisoivaa ja avointa demokratiaa vastustavaa kieltä ja asenteita normalisoidaan. Ja kuten Halla-aho puheessaan totesi, se on tapahtunut muuallakin maailmassa.

Opportunistisella vaikenemisella radikaalioikeistolaisen retoriikan edessä on kova hinta, vaikka heidän tuellaan olisikin mahdollista viedä eteenpäin joitakin omalle poliittiselle agendalle keskeisiä tavoitteita.