Ahvenanmaa – Akilleen kantapäämme

Kirjoitin tällä palstalla noin vuosi sitten Ahvenanmaan demilitarisoinnin purkamisesta tilanteessa, missä Venäjä oli käynnistänyt laajamittaisen hyökkäyksen naapurivaltioonsa. Natojäsenyyttä puuhailtiin tuolloin kiivaasti ja puolustuksen materiaalista valmiutta lähdettiin parantamaan. Vaikutti siltä, että poliitikot olivat Suomessa viimeinkin ymmärtäneet, mitä Venäjä tavoittelee.

Siis vaikutti siltä, mutta erityisesti Ahvenanmaa näyttää olevan isolle joukolle suomalaisia päättäjiä sokea piste. Saarimaakunnan demilitarisointia valvoo edelleen se sama taho, joka terrorisoi Ukrainaa ja uhkailee maailmaa ydintuholla. Venäläiset näyttävät myös estotta ja avoimesti kartoittavan aluksillaan länsimaiden kriittistä infrastruktuuria niin Itämerellä kuin laajemminkin Euroopan vesillä. Itänaapurin sotilaiden on toki hyvä tietää, mihin sitten jatkossa isketään.

*****

Uuteen eduskuntaan valitut upseeritaustaiset kansanedustajat nostivat Ahvenanmaan kysymyksen vahvasti esille heti työskentelyn alkumetreillä. Valtiopäivien avajaisissa Tasavallan Presidentti palautti kuitenkin väkeä ruotuun korostamalla kansainvälisten sopimusten sitovuutta. Tosin hänkin jätti sanomisissaan takaportin uusille sopimustulkinnoille muuttuneisiin oloihin ja sotilasteknologian kehitykseen viitaten.

Fakta on, että Ahvenanmaan kautta kulkee merkittävä osa Suomea pystyssä pitävistä tietoliikennekaapeleista ja alue sinällään muodostaa luonnollisen portin Pohjanlahdelle. Lisäksi Ahvenanmaalta käsin on helppo vaikuttaa koko Pohjois-Itämeren alueelle, eikä väheksyä sovi myöskään maakunnan sijaintia Tukholman naapurissa. Se, joka hallitsee Ahvenanmaata sotilaallisesti, saa hyvät toimintaedellytykset isolla alueella.

*****

On älyllistä epärehellisyyttä jättää Ahvenanmaan kysymys ratkaisematta tilanteessa, missä sota lähialueellamme ei ole loppumassa. Myös tuleva sodan jälkeinen aika näyttäytyy ainakin tällä hetkellä erittäin jännitteiseltä jopa vuosikymmeniksi eteenpäin. Ahvenanmaan aiheuttama turvallisuusongelma siis on ja pysyy!

Perusteltu kysymys kuuluukin, miksei Suomen valtiojohto ole reagoinut Ahvenanmaan osalta muuttuneeseen tilanteeseen? Mikään juridinen ongelma historiallinen sopimus ei todellakaan ole, vaikka eräät oikeusoppineet pyrkivätkin siitä sellaisen rakentamaan. Kyse on yksinkertaisesti ilmaistuna Suomen ja suomalaisten perusturvallisuudesta.

Maamme kohtalonkysymyksen muodostavat nimittäin läntiset meri- ja tietoliikenneyhteydet. Jos nämä kyetään venäläisten toimesta kyseenalaistamaan, mitä jää jäljelle? Kuinka toimii logistiikka ja mitkä ovat sen vaihtoehtoiset reitit? Tornion kauttako? Tuskinpa vain.

*****

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen päätöksenteko on ollut pitkälti koko viime sotien jälkeisen ajan passiivisen reagoivaa. Ensin ajauduttiin YYA-maailmaan, sitten havahduttiin Neuvostoliiton hajoamiseen ja lopulta pudottiin nato-option kera Venäjän suurhyökkäykseen Euroopassa. Vielä alkuvuonna 2022 Suomessa ei juurikaan kuultu puheenvuoroja, missä tämä vuosikymmenten aikana rakentunut asetelma olisi kyseenalaistettu.

Kun Venäjä on nyt heikko, löytyy varmasti tilaa uusille ulko- ja turvallisuuspoliittisille toimille. On vaikea nähdä natojäsenyyden jälkeen mitään tärkeämpää, kuin Ahvenanmaan kysymyksen saattaminen uuteen asentoon. Vanhoista sopimuksista on sanouduttava irti ja siirrettävä pysyvästi Puolustusvoimien joukkoja maakuntaan. Uudenmaan Prikaati on helposti irrotettavissa Tammisaaresta tähän tärkeään tehtävään ja paikallista hyväksyntää saataneen joukon käyttämän ruotsin kielen myötä.