Hybridihöpinä

Jäin vuonna 2007 pois ympyröistä, joissa mietittiin päivittäin erilaisia kriisejä ja niistä selviytymistä. Takana oli 25 vuoden taival, jonka kuluessa tulivat tutuiksi niin tutkijan arkipäivä kuin valtion ylimmän johdon suorituskyky. Ajattelin tuolloin jättäväni asioiden julkisen kommentoinnin tyystin muille, mutta viime päivien hybridihöpinää kuunnellessa on pakko palata muutamaan perusasiaan.

 

Media, poliitikot ja asiantuntijat ovat lausuneet toinen toistaan ihmeellisempiä asioita Valko-Venäjän rajoilla meneillään olevasta ihmisjoukkojen liikehdinnästä. Paikallisen presidentin myötävaikutuksella on Euroopan ulkopuolelta lennätetty väkeä paikalle tarkoituksena suorittaa pikamarssi Puolaan ja Liettuaan. Ymmärrettävistä syistä hanhenmaksapallerot ovat menneet väärään kurkkuun niin Brysselissä kuin muissakin sivistyskaupungeissa. Helsingissä poliitikot onneksi kykenevät pitämään fokuksen tärkeissä asioissa, kuten liharuuan kieltämisessä.

 

Tästä päästään sujuvasti hybriditeemaan, jonka sisällä nyt sitten kiistelläänkin siitä, onko kyse vaikuttamisesta vai jopa sodasta? Tämä onkin kovin olennaista, kun asioidaan autoritäärisen maan tai maaryhmän kanssa. Taustalla vilkkuu niin Venäjä kuin Turkkikin omine intresseineen. Kun jälkimmäinen kipuili aikanaan Syyriasta tulevien ihmismassojen kanssa, ostivat sivistyneet eurooppalaiset itselleen helpotusta kanavoimalla rahaa Erdoganille. Se siis niistä länsimaisista humanismin periaatteista.

 

Vanha viisaus kuuluu, ettei sotaa kannata käydä, jos tavoitteet saadaan muuten toteutettua. Nyt kun Valko-Venäjä on ajautunut nurkkaan, niin kenelle tulee todellisena yllätyksenä toiminta, jota saamme parhaillaan todistaa? Onhan samoja keinoja käytetty aiemminkin. Moni ei taida muistaa, miten Castro laittoi sisäpoliittisessa ahdingossa vuonna 1980 liikkeelle 125.000 ihmisen joukon, joka hakeutui kaikin käytettävissä olevin kelluvin keinoin USA:n Floridaan. Samalla vapautettiin kosolti tilaa Kuuban vankiloissa ja mielisairaaloissa.

 

Haluttiin tai ei, olemme todistamassa voimapolitiikan arkipäivää rajoillamme. Sen ääripäätä edustaa sota, jonka eskaloitumisen ennustetaan tapahtuvan ehkä piankin Ukrainassa. Sodan ja länsimaisen urbaanin some-elämän väliin mahtuu monia harmaan sävyjä, joista yhtä todistamme tapahtuvaksi Valko-Venäjän rajoilla. Kysymys ei ole tässäkään mistään rakettitieteestä (lue hybridihöpinä), vaan hyvin yksinkertaisesta pahanteosta, johon pitää vastata tilanteeseen sopivilla keinoilla. Maailmanparantajia ei keinoista päätettäessä kannata kuunnella.

 

Tasavallan Presidentti pohti kuluvalla viikolla sitä, olemmeko länsimaissa menettäneet kyvyn laittaa tarvittaessa kovan kovaa vastaan? Kysymys on aiheellinen ja valitettavasti vastaus lienee myönteinen. Liian moni länsimainen poliitikko ja virkamies on valettu tasapäistämisen muotissa, mikä ennustaa huonoa kykyä hoitaa erilaisia kriisejä. Kun kyky ja tahto puuttuu, onkin sitten turvallisempaa käyttää käsitekieltä sen sijaan, että sanottaisiin suoraan, mitä mieltä tilanteesta ollaan ja kuinka siihen aiotaan vastata.

 

On suomalaisten onni, että kaiken melskeen ja mekastuksen keskellä meiltä löytyy dynaaminen Rajavartiolaitos, ihmisläheinen poliisi ja suorituskykyiset Puolustusvoimat. Tapahtuipa rajoillamme mitä tahansa, on ongelmien hoitaminen osaavissa käsissä.

+14

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu