Konventionaalisen sodan paluu

Kolmatta vuotta kiivasta sotaa maa-alueiden hallinnasta – siitähän Ukrainassa on pelkistetysti kyse. Venäjän ilmeinen tarkoitus oli kuitenkin kevättalvella 2022 Ukrainan nopea valtaus. Onnistuneessa operaatiossa Kiovan hallinto olisi korvattu Kremliin myötämielisesti suhtautuvilla päättäjillä ja samalla olisi lopetettu Ukrainan länteen suuntautuva integraatiokehitys.

Puna-armeijan perillisten operaatiota varten kokoama sotilaallinen voima ei kuitenkaan riittänyt tavoitteiden saavuttamiseen ja Venäjän armeija joutui vetäytymään nöyryytettynä Kiovan esikaupungeista. Kevään 2022 jälkeisenä ajanjaksona onkin sitten nähty kiinteiden rintamalinjojen paluu ja pitkälti paikalleen jumiutuneen kulutussodan arki. Poikkeuksena näyttäytyi syksy 2022, jolloin Ukraina kykeni vapauttamaan alueita niin idässä kuin etelässäkin.

Vaikka rintama ei ole Ukrainassa juurikaan liikkunut, ovat venäläisjoukot saavuttaneet paikallista menestystä käyttämällä massamaisesti epäsuoraa tulta ja mittavista tappioista piittaamatta myös sotilaitaan. Läpimurrot on saatu aikaan kuluttamalla ukrainalaisjoukot siihen pisteeseen, että ne ovat lopulta joutuneet vetäytymään seuraaviin puolustusasemiin.

Kulutussotaan ajautuminen on tapahtunut olosuhteiden pakosta. Koska Venäjällä ei ole sotilaallisia kykyjä iskeä syvälle tunkeutuvalla hyökkäyskiilalla puolustajan ryhmitykseen, se tyytyy varmistelemaan pienimuotoisemmin valtaamiensa maa-alueiden hallinnan. Huomioitavaa on, ettei taisteluissa käytettävien joukkojen tarvitse koostua huippukoulutetuista sotilaista. Vähempikin osaaminen riittää.

*****

Mielenkiintoinen kysymys, mikä hyvin perinteisestä sodankäyntitavasta nousee esiin, liittyy sen laajempaan yleistettävyyteen jatkossa. Olisiko niin, että Venäjä käyttäisi samaa toimintamallia tulevaisuudessa myös toisaalla? Pyrkisi siis ottamaan haltuunsa tärkeiksi katsomiaan maa-alueita hyvin rajatuin tavoittein ja toteuttamaan tämän käyttämällä konventionaaliseen sotaan varustettuja joukkojaan. Esimerkiksi syrjäisiä Huippuvuoria on pohdittu yhtenä mahdollisena iskukohteena.

Erityisesti Baltian maissa on Ukrainassa käynnissä olevan sodan myötä havahduttu huomaamaan, mitä Venäjän miehityksen kohteeksi joutuvilla alueilla tapahtuu. Aiemmin eteläisissä naapurimaissamme lähdettiin siitä, että venäläisjoukot pääsisivät ensin tunkeutumaan pitkälle rajojen sisäpuolelle, jonka jälkeen ne lyötäisiin liittolaismaista saapuvien vahvistusten avulla takaisin rajan taakse.

Taisteluja kuviteltiin siis käytävän syvyydessä, pohtimatta liikaa sitä, mitä tämä tarkoittaisi esimerkiksi siviiliväestön osalta. Kyettäisiinkö massaevakuointeihin ja millä nopeudella? Vai jäisikö iso osa väestöstä etenevien venäläisjoukkojen jalkoihin?

Johtopäätöksenä Ukrainasta Baltian maat ovat päätyneet ratkaisuun, missä jo rajalle rakennetaan lähitulevaisuudessa vahva puolustuslinja. Tällä pyritään varmistamaan, ettei laajoja maa-alueita joudu heti sotatoimien alkuvaiheessa venäläisten haltuun. Samalla hyökkääviä joukkoja kyetään kuluttamaan tehokkaasti.

*****

Myös Suomessa on viimeiset vuosikymmenet ajateltu, että ratkaisevat taistelut käydään syvyydessä. On siis uskottu liikkuvaan sodankäyntiin. Perusteet valinnalle syntyivät itänaapurimme sotilaallisesta ylivoimasta, jolloin linjamaisissa puolustusasemissa käytäviä torjuntataisteluja ei pidetty realistisena vaihtoehtona. Ajattelu on perua jo Neuvostoliiton aikakaudelta.

Sotilaallisen liittoutumisen myötä tilanne on toki muuttunut. Venäjän sotilaallista voimaa vastaan on nyt käytössä myös liittolaisten tuki, vaikka se tuskin näyttäytyy mittavina lisäjoukkoina pitkän itärajamme puolustamisessa.

Linnoittamistakin valmistellaan. Julkisuuteen päätyneiden tietojen mukaan Puolustusvoimat on tehnyt maanomistajien kanssa maankäyttösopimuksia tärkeimmissä operaatiosuunnissa. Mitään Baltian maiden tapaista ennalta toteutettua linnoitusprojektia tuskin kuitenkaan nähdään, vaikka Ukrainasta saadut kokemukset osoittavat, että hyökkääjä kykenee helposti estämään taistelualueella linnoittamiseen tarvittavien työkoneiden käytön. Niinpä ukrainalaiset kaivavatkin juuri nyt maata kenttälapioilla.

*****

Voisiko siis myös Suomi joutua jossain tilanteessa hyvin rajattua aluevaltausta tavoittelevan hyökkäyksen kohteeksi? Tätä mahdollisuutta voidaan tuskin sulkea tarkastelujen ulkopuolelle, vaikkakaan tilanteen syntyminen ei näytä todennäköiseltä juuri nyt. Näiden pohdintojen perusongelma on usein se, että länsimainen ihminen pyrkii yleensä aina löytämään sodankäynnille rationaaliset motiivit. Tapahtumat Ukrainassa ovat kuitenkin osoittaneet, ettei niitä Venäjän kohdalla ole kaikissa tilanteissa löydettävissä.

Alueellisesti rajatun konventionaalisen sodan haittavaikutusten minimoiminen edellyttäisi maahan tunkeutuvien venäläisjoukkojen ottamista rautaiseen syleilyyn jo heti raja-alueilla. Siis jotain sellaista, mitä Baltian maatkin ovat parhaillaan toteuttamassa.

Vaatimuksesta johdettu kysymys kuuluukin, pitäisikö jäykähköä puolustusta olla siellä, missä tilaa on vähän ja asutusta paljon? Päinvastaisessa tapauksessa toimittaisiin sitten joustavasti syvyydessä. Ehkäpä näin on ajateltukin tehtävän, vaikka mittavia valmistelevia linnoitustöitä ei ole maassamme rauhan aikana toteutettukaan.

Jotain vastaavaa SALPA-linjaakin rakentaneet vapaaehtoiset varmaan pohtivat vuonna 1940. Talvisodan opit olivat tuolloin tuoreessa muistissa, mutta juuri nyt meidän tulisi ammentaa kaikki saatavilla oleva oppi Ukrainasta. Toimiva käytäntö on siellä hyvinkin yksinkertaista, kuten linnoittamisen osalta edellä todettiin – kaivinkone on monin verroin tehokkaampi kuin kenttälapio. Mutta vain oikea-aikaisesti hyödynnettynä.

marcokrogars

yleisesikuntaupseeri, dosentti
25 vuotta Rajavartiolaitoksessa, Puolustusvoimissa ja Puolustusministeriössä

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu