Kulutussodan tappiot

Kesäkuun 9. päivänä vuonna 1944 aamu valkeni Karjalan kannaksella Jalkaväkirykmentti 1:n asemissa. Monikaan rykmentin miehistä ei tuolloin tiennyt, kuinka tuhoisan tulijyrän alle asemat jäisivät lähitunteina. Reilun vuorokauden aikana Valkeasaaren lohkolle ammuttiinkin useita satojatuhansia kranaatteja ja puolustajia moukaroitiin myös ilmasta käsin. Iltapäivällä 10. kesäkuuta Jalkaväkirykmentti 1:n riveistä oli poistunut noin 900 sotilasta. Puna-armeija teki läpimurron Valkeasaaressa ja lähti etenemään kohti Viipuria.

Viime sotien kauhuntäytteisiin päiviin on hyvä palata, kun juuri nyt arvioidaan venäläisten aiheuttamia tappioita Ukrainalle. Medialla näyttää nimittäin olevan taipumus unohtaa asioiden mittasuhteet. Otsikoihin on nostettu vahvasti Ukrainan puolustussodan tappiot, joiden osalta puhutaan 50 – 100 sotilaan kuolemasta nykyisen taisteluvaiheen jokaisena päivänä. Maassa on kuitenkin yli 40 miljoonaa asukasta. Vertailuin vuoksi todettakoon, että vuoden 1944 Suomessa asukkaita oli vajaa kymmenesosa tästä.

Tilanteessa, missä puolustuksesta on muodostunut jäykän torjuvaa, on luonnollista, että myös puolustajan tappioluvut kohoavat. Näin on käynyt kaikissa 1900-luvun sodissa. Ensimmäisessä maailmansodassa jopa yksittäisten taistelujen tappioluvut – kuten länsirintamalla Sommessa 1916 – laskettiin satoina tuhansina kaatuneina. Toinen maailmansota ja Korean sota sen jatkumona edustivat myös vastaavaa henkilötappioiden tasoa.

Sodan alussa Ukrainassa kiellettiin maasta poistuminen 18 – 60 vuotiailta miespuoleisilta kansalaisilta. Syy tähän oli täysin selvä, sillä hyökkäyksen kohteena ollut maa koki tarvitsevansa kaikki kynnelle kykenevät torjumaan venäläisiä. Historiassa kulutussotaan ajautuminen onkin lähes poikkeuksetta johtanut pakollisen asevelvollisuuden ulottamiseen miespuoleiseen väestöön. Tappioiden ollessa suuret, ei joukkojen jatkuvaa suorituskykyä ole voitu muulla tavoin ylläpitää.

Tätä taustaa vasten onkin lähestulkoon absurdia, että Suomessakin jotkut kuvittelevat voivansa ulkoistaa itsensä aseellisesta maanpuolustuksesta ja lainsäätäjä on rakentanut siihen myös mahdollisuuden. Pitkä rauhan kausi ja tuudittautuminen valheelliseen turvallisuuden tunteeseen ovat johtaneet tilanteeseen, missä aseellinen maanpuolustus koetaan liian suuressa osaa miespuoleista väestöä valinnaiseksi kysymykseksi. Sitähän se ei voi olla silloin, kun kansakunta kamppailee selviytymisestään – kuten Ukrainassa parhaillaan tapahtuu.

Kulutussodan peruslogiikka on hyvin yksinkertainen. Osapuoli, joka saa tulivaikutuksellaan aikaan enemmän henkilö- ja kalustotappiota, perii loppupeleissä voittajan tittelin. Venäläisillä on paremmat välineet moukaroida vastustajan joukkoja, joten ukrainalaisille koituu luonnollisesti merkittäviäkin tappiota erityisesti epäsuorasta tulenkäytöstä. Täydennyksiä on suunnattava paikkaamaan riveihin syntyneitä aukkoja ja siihen tarvitaan jatkuvasti uusia koulutettuja sotilaita.

Kulutussodalle on myös tyypillistä, että kurssin kääntäminen liikkuvien sotatoimien suuntaan on äärimmäisen vaikeaa. Suhteellisen pienelle alueelle on useimmissa tapauksissa ahtautunut suuri määrä joukkoja puolin ja toisin, eikä pattitilannetta voida yleensä purkaa kuin tekemällä mittava läpimurto vastustajan asemiin. Ukrainassa kummallakaan osapuolella ei näytä olevan läpimurron tekemiseen tarvittavaa voimaa, saati sitten jatkohyökkäyksen edellyttämiä reservejä.

Kirjoitin tällä palstalla 26. maaliskuuta otsikolla ”Reservit ratkaisevat sodan”. Ukrainassa tämä on totisinta totta, sillä reservien puute on johtanut kulutussotaan, missä ratkaisua ei näytä saatavan aikaan. Vanha sanonta, jonka mukaan on lähdetty ”soitellen sotaan”, näkyy selkeästi niin venäläisessä kuin ukrainalaisessakin varautumisessa tuhoutuviin pataljooniin ja niiden nopeaan korvaamiskykyyn uusilla suorituskykyisillä joukoilla.

Todellisuudessa kulutussodan suuret tappiot ovat seurausta niistä valinnoista, joita poliitikot ja sotilaat tekevät rauhan aikana. Kun suorituskykyinen sotavoima viedään määrällisesti riittävän alhaiselle tasolle, ei tappionsietokykyä yksinkertaisesti löydy.

Uskallan väittää, että Suomen kohdatessa 280.000 miehen vahvuisilla joukoilla Ukrainan kaltaisen tilanteen, olisimme hyvin nopeasti perustamassa uusia joukkoja siitä suuresta koulutettujen reserviläisten joukosta, joilla ei ole nyt sodan ajan sijoitusta. Kokonaan toinen kysymys on, mistä näille joukoille saataisiin sitten varusteet? Natojäsenyyskään tuskin tulee tätä ongelmaa poistamaan.

Pitkäkestoinen kulutussota murskaa ihmisen myös henkisesti. Muutama vuosikymmen sitten elettiin suomalaisissa kodeissakin yöaikaan edelleen taisteluhaudoissa, kun painajaiset palasivat esimerkiksi kannaksen tulimyrskyn kokeneiden rintamamiesten uniin.

Veteraaneilla ei kuitenkaan ollut aikanaan vaihtoehtoja, vaan pientä kansaamme oli puolustettava kaikin käytettävissä olevin voimin. Tähän samaan on kaikilla miespuoleisilla suomalaisilla oltava valmius myös tulevaisuudessa – vapaamatkustajia ei joukossamme saa olla.