Kuutamolla Ukrainan sodasta – paavista tutkijoihin

Tänään, Ukrainan itsenäisyyspäivänä, paavi Franciscus otti kantaa Ukrainan sotaan. Kirkonmiehelle tyypilliseen tapaan puhe kääntyi sodan viattomiin siviiliuhreihin, mutta valittu esimerkki oli kovin outo. Paavi surkutteli sotaa vuosikausia lietsoneen venäläisen filosofin Alexander Dukinin tyttären kuolemaa autopommi-iskussa aiemmin tällä viikolla. Isänsä tavoin menehtynyt Darja oli Putinin sotatoimien näkyvä ja vankka tukija.

 

Toinen päivän uutishelmi vaikuttaa olevan tutkijoiden Ilmari Käyhkö ja Jan Willem Honig tarinointi Helsingin sanomien vieraskynäpalstalla. Jutussa asetetaan vastakkain toiveajattelu ja strategia. Yksinkertaistettuna tämä tarkoittaa heidän mukaansa sitä, ettei toiveajatteluun perustuva Ukrainan menestys ole realismia. Loistava lopputulos kuulemma saavutetaan, kun rauhanneuvotteluissa Ukrainalle tarjotaan vähän ja Venäjälle riittävästi. Että sellaista tänään keskiviikkona 24. elokuuta 2022.

 

Näyttää pahasti siltä, että läntisessä maailmassa aika ajoin esiintyvä pakko-oireinen tarve, saada konfliktit ja sodat nopeasti ratkaistua, ohittaa analyyttisemmän pohdinnan. Paavin tarinointi jääköön omaan arvoonsa, mutta herroille tutkijoille suosittelisin hieman perusteellisempaa matkaa strategian ihmeelliseen maailmaan.

 

Itse olen ollut jo pitkään vakuuttunut siitä, että sotaa Ukrainassa tulisi ohjata perusajatus, missä Venäjän Euroopalle muodostaman sotilaallisen uhan neutralisoimisesta on tehtävä selkeä päämäärä. Itänaapuriltamme tulee poistaa edellytykset uhata eurooppalaisia kansoja miehitykseltä ja mielivaltaiselta sorrolta. Tätä terroria on nähty Ukrainassa toistuvasti viimeisen puolen vuoden aikana.

 

Päämäärän pääseminen edellyttää strategiaa, jolla romutetaan Venäjän kyky laajamittaisiin konventionaalisiin sotatoimiin. Tämä tapahtuu viiveellä talouspakotteiden kautta, kulutussodan tuhoavalla voimalla etulinjassa ja vaikuttamalla venäläisen kansakunnan henkiseen kykyyn jatkaa suuria tappiota tuottavia sotatoimia.

 

Kuvattu tie ei ole helppo kulkea. Talouspakotteet ja energiariippuvuuden purkutyö kurjistavat läntisiä kansantalouksia. Se näkyy myös Suomessa kohoavina kuluttajahintoina sekä taloudellisen epävarmuuden lisääntymisenä.

 

Ukraina puolestaan joutuu kohtaamaan kulutussodan henkilötappiot päivittäin juoksuhaudoissaan. Lisäksi monet asutuskeskukset ovat jatkuvasti Venäjän raketti- ja ohjushyökkäysten kohteena. Kun ukrainalainen perhe menee illalla nukkumaan, ei asunnossa tiedetä, ovatko ympärillä olevat seinät pystyssä enää aamulla.

 

Venäläisen yhteiskunnan henkiseen kestokykyyn vaikuttamisessa on lännestä löytynyt valitettavan suppea keinovalikoima. Jos talouspakotteita ei lasketa, operoidaan viisumikiristysten kaltaisilla vippaskonsteilla.

 

Tätä mikroluokan kiristyskeinoa käsiteltiin kesällä kotimaisessa mediassa kuin suurtakin vipuvartta. Mutta näinhän se yleensä menee – kun isot asiakysymykset loistavat poissaolollaan, on yksityiskohtiin tarttuminen niin kovin turvallista.

 

Myönnän, ettei sota Ukrainassa ole helppo yhtälö ymmärrettäväksi. Laajentumishaluinen ja sotaisa Venäjä on kuitenkin pysäytettävä lopullisesti. Samalla tulee varmistaa, ettei sillä ole tähän hulluuteen enää mahdollisuuksia myöskään tulevaisuudessa.

 

Mitään puolivillaisia kompromissin rakentajia – paaveja tai kapeakatseisia tutkijoita – ei tässä työssä tarvita. Ongelmien siirtäminen tulevaisuuteen tuskin palvelee eurooppalaisia kansoja.

+4

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu