Maailmanparantamisen uudet tavoitteet

Mediasta esiin nousevat otsikot kertovat karua kieltään siitä, miten arkipäivän murheet ottavat yhä suuremman roolin suomalaisten ja muiden eurooppalaisten kansojen elämässä. Ruoka ja energia kallistuvat ja turvallisuuden tunne rakoilee laajalti.

Kansainvälinen tilanne on Euroopassa kuitenkin hyvin selkeä – Venäjä on päättänyt palauttaa imperiuminsa niin maantieteellisesti kuin vaikutusvaltansakin suhteen. Tähän on myös tavallisia venäläisiä valmisteltu jo pitkään, aivan samaan tyyliin kuin saksalaisia ennen toista maailmansotaa.

Venäjän tähänastisista toimista ei ole jäänyt epäselvyyttä. Sodan fasismia vastaan katsotaan oikeuttavan rikolliseen väkivaltaan Ukrainassa, eikä siviiliuhrien kasvavasta määrästä välitetä mitään.

Saksalainen sosiaalidemokraatti ei Putinin toimintaa kuitenkaan pahalla katso. Paikallisen SDP:n pasifistinen siipi vaati nimittäin hiljattain Ukrainalle menevien asetoimitusten lopettamista ja välitöntä aselepoa. Johdonmukaisena jatkona edelliseen utopiaan toivotaan toista suuren luokan diktatuuria – Kiinaa – Ukrainaan rauhanrakentajaksi. Siis pukki kaalimaan vartijaksi.

Ympäri Eurooppaa hiustenlähtöä tuottaa myös käynnissä oleva peli venäläisten valtaamassa Zaporozhian ydinvoimalassa. Jo pitkään on puhuttu laajan säteilyonnettomuuden mahdollisuudesta, sillä sodan kumpikin osapuoli käyttää aseellista voimaa reaktoreiden läheisyydessä. Pelätään uutta Tshernobylia, eikä aiheetta.

*****

Kaiken edellä kuvatun lisäksi edes ilmastoahdistuskaan ei näytä osoittavan laantumisen merkkejä. Muutos on toki todellinen, mutta kuten Petteri Taalas hiljattain totesi, ongelmaa ei ratkaista Suomessakin vallalla olevalla hurmoshenkisellä paatoksella, vaan olennaiseen keskittymällä

Esimerkiksi puhe Suomen metsistä hiilinieluina ei ole tässä yhteydessä relevanttia. Ongelman ytimessä ovat Taalaksen mukaan energiantuotanto, liikenne ja teollisuus. Listausta voisi täydentää sillä, että Suomen merkitys kaikessa tässä pöhinässä on täysin olematon.

*****

Kautta historian kunnianhimoisten poliitikkojen on ollut vaikea keskittyä pienen maan arkisiin ongelmiin, joten kullekin aikakaudelle tyypilliset maailmanparannushankkeet ovat muodostaneet heille oivan kiinnittymisalustan. Kukapa niitä maakuntien ikäviä päivittäisongelmia haluaisi olla ratkomassa, jos vaihtoehtona on sukkulointi maailman metropoleissa, milloin minkäkin asian tiimoilta.

EU:hun kiinnittymisen myötä tämä trendi ja sen uskolliset seuraajat ovat saaneet entistä suuremman jalansijan myös kotimaisessa poliittisessa kentässä.

Oltaessa juuri nyt megaluokan ongelmien keskiössä, voisi olettaa, että maailmanparantamisen aika olisi myös ohi. Valitettavasti tämä tulkinta on kuitenkin osittain väärä. Vaikka siis käytännön elämään liittyvät peruskysymykset – energiahuolto, ruokahuolto ym. – edellyttävät yhä vankempaa poliittista panosta, on myös ympäröivää maailmaa parannettava nykyisestään.

*****

Läntisten demokratioiden ja suurta osaa maailmasta hallitsevien diktatuurien välillä on nimittäin meneillään konkreettinen sota. Sitä käydään parhaillaan asein rajallisilla alueilla, mutta sodan alueellinen laajeneminen on vain ajan kysymys.

Länsi ei voi sodan kestäessä väistää vastuutaan. Päinvastoin, suomalaistenkin maailmanparantajien on aika ryhtyä etsimään kiireen vilkkaa keinoja, joilla selvitään voittajina maaliin.

Ensimmäinen välietappi on Venäjän saattaminen tilaan, missä se ei enää kykene uhkaamaan naapureitaan. Haasteita siis riittää, mutta miten on laita poliitikkojen kompetenssin? Tarjolla ei ole mukavia puhdetöitä, vaan vauhtia ja vaarallisia käänteitä.

+5

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu