NATO – sekalainen seurakunta ja epävakaa USA

Tämä päivä on Suomessa historiallinen, valtiojohto päätti hakea maallemme NATO-jäsenyyttä. Ratkaisu oli nykyhetkessä ainoa realistinen vaihtoehto. Rajanaapurimme toimet helmikuusta lähtien ovat olleet omiaan herättämään pelkoja tulevasta.

NATO ei kuitenkaan ole vakaa peruskallio, johon voidaan sokeasti luottaa tulevina vuosikymmeninä. Esimakua tästä sekalaisesta seurakunnasta antoi presidentti Erdogan, joka jo pohdiskeli, voidaanko terroristien tukialueita edes hyväksyä samaan puolustusliittoon Turkin kanssa. Tällä hän mitä ilmeisimmin viittasi vahvaan kurdisiirtolaisten ryhmään etenkin Ruotsissa.

On myös täysin selvää, ettei Albanialla, Montenegrolla tai Pohjois-Makedonialla tule jatkossakaan olemaan mitään merkittävää tekemistä Suomen puolustuksen kanssa. Kaikki kolme ovat kuitenkin NATOn täysivaltaisia jäseniä. Sama havainto voidaan helposti ulottaa koskemaan myös Kroatiaa, Turkkia, Kreikkaa, Portugalia ja eräitä muita maita.

Tunnettu tosiasia on, että NATOn muodostama sotilaallinen pelote rakentuu pitkälti USA:n asevoimien suorituskykyjen varaan. Muista NATO-maista ainoastaan Ranskalla ja Britannialla on käytössään sotavoimaa, joka huomioidaan myös kansainvälisesti. Kummallakin maalla on lisäksi ydinasepelote, mikä toimii pitkälti omasuojaroolissa.

Yhdysvallat on NATOn koossa pitävä liima. Trumpin presidenttikaudella saatiin esimakua siitä, mitä voi tapahtua, kun Atlantin takana pitää valtaa kansainvälisistä velvoitteista vähemmän kiinnostunut joukko. Eurooppalaisille koittikin uuden auringonnousun hetki, kun elämänsä ehtoopuolta kulkeva Joe Biden äänestettiin USA:n presidentiksi. Henki oli monessa läntisen Euroopan maassa sellainen, ettei henkilöllä ollut niin väliä, kunhan Trumpista vain päästiin.

”Sleepy Joe” on nyt taittanut taivalta maansa presidenttinä pian 1,5 vuotta. Tämän aikavälin saldo ei ole ollut kovin ihmeellinen ja hänen kannatuksensa onkin pudonnut kotimaassa alle 40 %. Notkahdusta alkukauden lukuihin on peräti 24 %. Näyttääkin siltä, että demokraatit joutunevat etsimään kiireellä toista ehdokasta vuoden 2024 presidentinvaaleihin.

Edustajainhuoneen vaalit käydään USA:ssa marraskuussa ja samalla valitaan 1/3 senaatista. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että republikaanit ovat marssimassa kohti voittoa molemmissa instituutioissa. Donald Trumpin ote republikaanisesta puolueesta on puolestaan edelleen niin vahva, että hänen asettumisensa ehdokkaaksi vuoden 2024 vaaleissa on täysin mahdollista.

Trumpin uudelleenvalinta olisi kova isku Euroopalle. Bisnesmiehen imagoon kuuluivat jo aiemmalla presidenttikaudella vaatimukset vapaamatkustajien poistamisesta mm. sotilasyhteistyön piiristä. Hän edellytti tuolloin läntistä Eurooppaa ottamaan lisää vastuuta alueensa sotilaallisesta puolustuksesta. Se on sinällään ymmärrettävää. Olemmehan Ukrainan sodan yhteydessä nähneet, mikä on esimerkiksi Euroopan talousveturin – Saksan – kyky saada liikkeelle sotamateriaalia Ukrainan avustamiseksi. Trumpin puheet vapaamatkustajista eivät olleet katteettomia.

Zelenskyn on pitkälti kiittäminen Bidenin johtamia Yhdysvaltoja siitä, ettei Venäjä kyennyt tekemään hyökkäyksestään paraatimarssia Kiovaan. USA:n ase- ja tiedusteluapu on näytellyt merkittävää roolia Venäjän panssarikärkien pysäyttämisessä ja tuhoamisessa. Ukrainalaisille sotilaille kuuluu luonnollisesti kunnia taisteluiden saattamisesta loistavaan lopputulokseen, mutta ilman Javelineja ja Stingereitä tässä olisi tuskin onnistuttu nyt nähdyllä tavalla.

Kun NATOn piirissä harrastetaan realismiin perustuvaa tulevaisuuden luotaamista, on yhtenä varteen otettavana vaihtoehtona tarkasteltava myös tilannetta, missä USA:n merkitys sotilasliitoa kokoavana voimana muuttuu – ehkäpä ratkaisevastikin. Henkilöistä riippumatta maassa kytee vahva kahtiajako, mihin liittyy kysymys sen kansainvälisestä roolista. USA:ssa on jo pitkään ymmärretty, etteivät vanhan mantereen tapahtumat ole amerikkalaisten näkökulmasta yhtä merkittäviä, kuin esimerkiksi Tyynenmeren alueen kehitys.

Suomen NATO-ratkaisun suurin pitkän aikavälin merkitys ei liity jäsenen statukseen, vaan kytkeytymiseen nykyistä tiiviimmin osaksi läntisessä Euroopassa tehtävää sotilaallista yhteistyötä. Tässä yhteistyössä tulee varautua tilanteeseen, missä USA:n rooli tällä alueella tulee muuttumaan radikaalisti. Jos vaihtoehtoa ei oteta vakavasti, ollaan todella heikoilla jäillä.

Optimistisessa tulevaisuudenkuvassa läntinen Eurooppa kantaa NATO-lipun alla vastuun omasta puolustuksestaan ja Yhdysvallat toimii ydinaseineen vain kokonaisuuden takuumiehenä. Useimmille meistä lienee selvää, että ainoa sotilaallinen uhkatekijä voi olla vain Venäjä. Sen nykyinen sotilaallinen kyvykkyys on puolestaan tullut toteen näytettyä Ukrainan aroilla – siellä sotaromua keräävät kauppiaat tekevät parhaillaan hyvää tiliä. Mutta venäläinen sotilaskin lienee oppivainen.

Mitään uutta ja ihmeellistä ei  NATO-Suomessa tarvitse keksiä. Riittää, kun maanpuolustuksen perusasiat pidetään kunnossa – maanpuolustustahto ja suorituskyky.