Sodan aika – näkijät, tekijät ja jarrumiehet

Sota Ukrainassa on muuttanut Eurooppaa pysyvästi. Näyttää siltä, että poliitikot ovat niin sanotusti joutuneet tapahtuneiden tosiasioiden eteen – siis asioiden, joiden ei pitänyt suomalaisen politiikan pelikirjan mukaan tapahtua. Hartaasti vaalitun Nato-optionkin lunastaminen on kohdannut suuria vaikeuksia Turkin yllättävän vastustuksen vuoksi.

 

Juuri mitkään sotilaalliseen turvallisuuteen liittyvät tapahtumat eivät kuitenkaan ole yllätyksiä. Niiden eskaloitumisen merkkejä oli ollut ilmassa jo kauan ennen kuin ensimmäiset ohjukset iskeytyvät Kiovassa kerrostaloihin. Ongelmana on näiden varhaisten ennusmerkkien tulkinta. Siinä nimittäin takerrutaan helposti ylioptimistisiin tulevaisuudenkuviin.

 

Sotilastiedustelun ohella yhteiskunnassamme vaikuttaa monia asiantuntijoita, joilla tulisi olla periaatteellinen valmius katsoa tulevaan. Nämä näkijät ovat kuitenkin myös aina rooliensa vankeja niissä organisaatioissa, joissa kulloinkin työskentelevät. Julkisrahoitteisten tutkimuslaitosten (vast.) työtä ohjataan poliittisesti. Täydellinen riippumattomuus on myytti.

 

Tunnetuin tulevaisuuden näkijä lienee tällä hetkellä Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola. Hänen analyysejään Ukrainan tilanteesta on voitu kuulla kotimaisessa mediassa toistuvasti. Aaltola on jopa noussut spekulaatioihin seuraavien presidentinvaalien yhtenä ehdokkaana.

 

Tunnettu kriisin kautta julkisuuteen ja politiikkaan päätynyt henkilö oli myös kommodori Raimo Tiilikainen, joka johti Estonian pelastustoimia vuonna 1994. Tiilikaisesta tuli RKP:n kansanedustaja.

 

Ukrainan taistelut ovat tuoneet sotilaat vahvasti julkisuuteen kommentoimaan sotatapahtumia. Kenraalimajuri Pekka Toveri on lunastanut paikkansa viileän analyyttisenä kommentaattorina, jolla on kyky pelkistää kulloinenkin tilanne kansanomaiseen muotoon. Näiden todellisten tekijöiden – suomalaisten sotilaiden – rinnalla toimii myös useita muita tahoja, jotka seuraavat herkeämättä Ukrainan sodan kehittymistä.

 

Sotaa Ukrainassa on käyty hyvin perinteisin menetelmin ja ainoastaan puolustajan näyttävä lennokkien käyttö lienee mittakaavassaan jotain uutta. Perinteinen sodankäynti tarjoaakin suomalaisille reserviläisille mahdollisuuden pohtia esimerkiksi omaa sodanajan sijoitustaan suhteessa median välittämään kuvaan Ukrainan sotatapahtumista.

 

Leopard, CV tai BMP -kaluston suorituskyvyn arviointi lienee reserviläisille haasteellisinta, sillä ovathan venäläisten suuret tappiot kohdistuneet pitkälti juuri panssarijalkaväkeen ja taisteluvaunujen miehistöihin. Toisaalta sotatoimet ovat osoittaneet, ettei perinteisen tykkikaluston ja tykkimiesten aikakausi suinkaan ole ohi. Tykistöä käytetään laajalti rintaman molemmin puolin.

 

Sodan aikakauden suurimpia häviäjiä ovat kaikki ne tahot, jotka ennen Ukrainan kujanjuoksua saivat voimansa erilaisista julkisuustempauksista. Tuoreessa muistissa ovat ne lukuisat kerrat, kun median avustuksella synnytettiin kriisejä, milloin mistäkin mitättömästä asiasta. Mitä pidempään sotaa Ukrainassa käydään, sitä tuskallisemmaksi tämän joukon elämä muodostuu. Monella olisikin varmasti kova halu vetää jarrut päälle sotauutisoinnin suhteen, jotta elämä palaisi taas tuttuihin uomiinsa.

 

Näitä jarrumiehiä tulee jatkossa löytymään laajalti. Vaikka yhteiskunta on asettanut lisäpanostuksia sotilaalliseen varautumiseen kohtuullisen mittavasti, ei sen ole vielä tässä vaiheessa koettu olevan pois muusta julkisesta toiminnasta. Tilanne kuitenkin muuttuu. Inflaatio on laukalla ja lainojen korkojen dramaattinen nousu tullaan näkemään jo kuluvana kesänä. Tämä puolestaan rasittaa valtiontaloutta kasvavien korkomenojen muodossa.

 

Laajaksi paisunutta suomalaista julkishallintoa olisi syytä lähteä karsimaan kovalla kädellä. Ajat ovat sellaiset, että paluu yövartijavaltion perustehtävien pariin on erittäin perusteltua. Monet hyvän talouskasvun vuosikymmenet ovat saaneet valtaapitävät unohtamaan, miksi julkishallinto ylipäätään on olemassa.

 

Julkisesta toiminnasta on tehty rahanjakoautomaatti, jolla tyydytetään yhä lukuisampien sidosryhmien tarpeita. Poliisi joutuu sen sijaan kulkemaan hattu kädessä pyytämässä rahaa edes välttämättömiin menoihinsa.

 

Mitään todellisia reformeja ei suomalaisessa julkishallinnossa saada normaalioloissa aikaan, sillä sisäsiittoinen lähestymistapa ja äänekkäät ammattiliitot varmistivat muutosten kariutumisen. Ainoastaan kriisitilanteessa ja rahahanaa säätelemällä voidaan löytää uusi terveempi suunta.

 

Varmaa on, että kilpailu vähenevistä julkisista varoista tulee kiristymään. Vaikka tulevaisuusorientoituneet asiantuntijat ovat argumentteineen vahvoilla, löytyy suomalaisesta yhteiskunnasta merkittäviä vastavoimia, jos saavutetut edut koetaan uhatuiksi.

 

Jonkin tyyppiseen vastakkainasetteluun tullaan ajautumaan jo lähitulevaisuudessa. Tässä yhteydessä onkin hyvä pitää mielessä, että kansakunnan kyky priorisoida tekemisiään mitataankin usein juuri kriisien kautta.

+4

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu