Sotilaaksi asevoimiin – pakko sanelee käytännöt

Ukrainan laajemman liikekannallepanon käynnistymisen myötä julkisuuteen on noussut tarinoita siitä, miten kutsuntaikäisiä miehiä pakotetaan Ukrainan asevoimiin. Kysymys on siis henkilöistä, jotka eivät ole lähteneet vapaaehtoisesti puolustamaan maataan, eivätkä haluaisi tehdä sitä edes nykyisessä vaikeassa sotatilanteessa.

Yksikään demokraattiseksi itseään kutsuva valtio ei pakota kansalaisiaan sotimaan asevoimien palveluksessa muutoin kuin äärimmäisessä hädässä. Kysymys on tuolloin siitä, että koko yhteiskunnan olemassaoloa uhkaa ulkoinen sotilaallinen vaara. Jos hyökkäystä ei torjuta, loppuvat niin itsenäisyys kuin demokratiakin. Pahimmassa tapauksessa käynnistyvät miehittäjän terroritoimet siviiliväestöä kohtaan, kuten Ukrainassa keväällä 2022 useaan otteeseen nähtiin.

*****

Ukrainan hiljattainen päätös liikekannallepanosta sai liikkeelle myös kotimaisen median. Eilen kerrottiin Suomessakin asuvien kutsuntaikäisten ukrainalaismiesten konsulipalvelujen lopettamisesta. Kysymys on yleisestä linjauksesta, missä esimerkiksi matkustusasiakirjojen uusimista ei enää normaaliin tapaan tehdä. Poikkeuksena toimii paluumatka Ukrainaan. Toimenpiteen konkreettinen tarkoitus on saada miespuoleinen väestö osallistumaan kotimaansa puolustamiseen.

Mediassa esiintyneiden tietojen mukaan Venäjän sotatoimia on paennut Eurooppaan 860 000 Ukrainan miespuoleista kansalaista. Näistä merkittävä osa kuulunee kutsuntaikäisten (18–60 vuotta) joukkoon. Kysymys ei ole mistään vähäpätöisestä määrästä, vaan suuresta poistumasta potentiaalisten isänmaan puolustajien harvenevassa joukossa. Ukrainalaisia sotilaita kuolee ja vammautuu päivittäin paljon, eli täydennystä tarvitaan. Monet ovat myös olleet rintamalla yli kaksi vuotta, joten henkinen kestokyky lienee viety äärirajoilleen.

*****

Kun puhutaan sotilaaksi pakottamisesta, asiaa voidaan yhtä hyvin tarkastella myös kotoisesta näkökulmasta. Törmäsin hiljattain artikkeliin, missä pohdiskeltiin sitä, jos reserviläinen jää liikekannallepanokäskyn saatuaan menemättä palvelukseen. Motiivi olisi varmaan sama, kuin sotaa pakenevilla ukrainalaismiehilläkin, eli oman turvallisuuden varmistaminen. Seurauksena teosta syntyisi sitten oikeusprosessi, jonka päätöksenä sotilaskarkuria odottaisi tuokio vankilassa. Näin siis olettaen, että tällainen prosessi joskus sotatoimien jälkeen kyettäisiin toteuttamaan.

Meistä jokainen ymmärtää, etteivät teko ja siitä seuraava rangaistus ole missään suhteessa toisiinsa. Muutama vuosi suomalaisessa vankeinhoidossa vs. väkivaltaisen kuoleman mahdollisuus rintamalla, eivät millään tavoin asetu samalle viivalle.

Ennen tilanne ymmärrettiin Suomessakin ja niinpä viime sotien aikana asepalveluksen välttelystä annetut rangaistukset olivat sen mukaisia – yksilölle kovia, mutta yhteisön selviytymisen näkökulmasta tarpeellisia. Kun vaihtoehtona oli järjestäytyneen yhteiskunnan tuhoutuminen ja miehittäjän mielivalta, ei kieltäytymisiä suvaittu. Tässä samassa tilanteessa Ukrainakin on juuri nyt. Valintaa asepalvelukseen astumisesta ei voida jättää yksilöille, vaan yhteiskunta päättää tästä tarpeidensa mukaisesti. Ja tarvetta on.

*****

Pitkällä rauhankaudella on taipumus vääristää yksilön ja yhteiskunnan suhdetta asepalvelukseen liittyvissä kysymyksissä. Pakosta kuljetaan kohti valinnanvapautta, unohtaen sodan realiteetit – tarkoituksella tai tahattomasti. Länsimaissa tähän kytkeytyi kylmän sodan jälkeen myös koko joukko idealismia, missä Venäjän muodostaman sotilaallisen uhan tietoinen kieltäminen on ollut arkipäivää.

Tapahtumat Ukrainassa osoittavat – jälleen kerran – että vähänkään pitkittyvät sotatoimet edellyttävät kuitenkin asevelvollisuuteen nojaavien joukkojen kutsumista palvelukseen. Sotilaita ei yksinkertaisesti saada mobilisoitua riittävästi muilla keinoin. Takavuosien puheet ammattiarmeijoihin siirtymisestä voidaan unohtaa ja monissa tämän toteuttaneissa eurooppalaisissa maissakin joudutaan ottamaan paluuaskeleita. Näin on myös tapahtunut.

Demokraattinen valtio pakottaa kansalaisiaan sotilaiksi hyvästä syystä, ei kevyin perustein. Kysymys on pohjimmiltaan siitä, että lukuisten oikeuksien vastapainoksi jokaisella asepalvelusikäisellä miehellä on myös velvollisuuksia. Yhä laajenevassa määrin tämä vaatimus koskettanee myös naisia ja esimerkiksi Tanskassa asiasta käydäänkin parhaillaan yhteiskunnallista keskustelua.

*****

Lainsäätäjät ovat länsimaissa rientäneet viime vuosikymmeninä tukemaan sankoin joukoin yksilön perusoikeusien laajentamista, mutta nyt olisi oiva tilaisuus ottaa tähänkin keitokseen hieman uutta näkökulmaa. Ajat muuttuvat, joten miksei siis perusoikeuksien lisäksi puhuttaisi myös perustavaa laatua olevista velvollisuuksista. Etenkin haavoittuvassa asemassa olevia kanssaihmisiä kohtaan.

Esimerkkinä mainittakoon lapset ja vanhukset, jotka ovat sotatilanteessa pitkälti muiden armoilla. Heillä on täysi oikeus odottaa, että kaikki asevelvolliset astuvat tarvittaessa sotapalvelukseen ja täyttävät paikkansa myös sodan julmuuden keskellä.

Erityisesti heikoimpien oikeus fyysiseen turvallisuuteen onkin mielestäni niitä vahvimpia perusoikeuksia. Jos tähän turvaamistehtävään pitää muita kansalaisia pakottaa, niin se lienee sivistysvaltiossa oikeus ja kohtuus. Jokaisen ajattelevan ihmisen tulisi vaatimus toki kyllä muutoinkin ymmärtää ja toimia sen mukaisesti.

Venäjän brutaalit laajenemispyrkimykset takaavat sen, ettei sodan uhka poistu rajoiltamme. Sotilaita tarvitaan ja yhteiskunnalla on oltava tilanteeseen sopivat keinot saada heidät myös tekemään tärkeää työtään – niin Ukrainassa kuin Suomessakin.

marcokrogars

yleisesikuntaupseeri, dosentti
25 vuotta Rajavartiolaitoksessa, Puolustusvoimissa ja Puolustusministeriössä

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu