Tärkeimmät turvallisuusongelmat

Olen seurannut huolestuneena turvallisuuspoliittista kommentointia, missä arvioidaan erityisesti Venäjän ja Kiinan viimeaikaista toimintaa. Ajatteleville yksilöille tulee tuskin yllätyksenä, että nämä keskusjohtoiset maat pyrkivät vahvistamaan otettaan lähialueistaan. Se, ettei muutos istu humaaniin länsimaiseen ajatusmaailmaan ja näyttää ulottavan vaikutuksensa myös Itämeren alueelle, on vain johdonmukainen seuraus pidemmän aikavälin kehityskulusta.

 

Vaikeatkin asiat tulisi kuitenkin voida pukea yksinkertaiseen muotoon. Esimerkiksi Venäjän tavoittelema uusi suurvalta-asema alueellisine etupiireineen on idealtaan hyvin perinteinen. Rajanaapureina olevat valtiot pyritään – yleensä tapaus kerrallaan – kytkemään talutusnuoraan, jonka avulla kehitystä sitten ohjaillaan haluttuun suuntaan. Meillä YYA-Suomessa kasvaneilla on tästä konkreettinen kokemuspohja.

 

Kylmän sodan päättymisen jälkeisessä vapautumisen huumassa eurooppalaiset on kuitenkin totutettu alati laajenevaan yksilölähtöiseen illuusioon rajattomasta vapaudesta. Mikään ei ole niin pyhää, etteikö sitä saa ronskisti arvostella ja toimiakin voi entistä laajemmin vapausastein. Oltakoon tässä kehityksestä mitä mieltä tahansa, niin varmaa on, ettei tällä alustalla kasvaneiden ihmisten ole helppoa hyväksyä turvallisuusympäristön muutoksesta kumpuavia seurausvaikutuksia.

 

Voimapolitiikan paluu kansainväliselle näyttämölle ennustaa kuitenkin sitä, että sanomisista ja tekemisistä voi joutua jatkossa konkreettisesti tilille. Vahvemman oikeus jyrää jälleen alleen muut hienostuneemmat periaatteet.

 

Eurooppalaisessa perheessä on totuttu siihen, että lähes kaikkeen otetaan kantaa, jolloin myös ylikorostetaan omia vaikutusmahdollisuuksia. Puheet ovat suurempia kuin teot ja tämä tiedetään myös EU:n ulkopuolella. Kaikesta seuraa, ettei Eurooppa ole vakavasti otettava pelaaja niiden kansainvälisten toimijoiden keskuudessa, jotka ovat päättäneet käyttää voimapolitiikan keinoja tavoitteidensa ajamiseen. Ollakseen tällä saralla varteenotettava toimija Euroopalla täytyisi olla niin kykyä kuin tahtoakin pelata tuossa viiteryhmässä vaikuttavilla säännöillä. Nyt ei löydy kumpaakaan.

 

Euroopalta puuttuu myös kyky priorisoida tekemisiään. Halu olla kaikessa mukana saa asiat näyttämään saman arvoisilta, olipa sitten kyseessä reagoiminen Venäjän joukkojen keskittämiseen Ukrainan rajoille, tai palava into suomalaisten saunankiukaiden käytön ohjailuun ilmastotoimien nimissä. Syntyy klassinen vaikutelma siitä, että kun akuutteja ongelmia ei kyetä käsittelemään, niin poliittinen energia siirtyy erilaisiin sijaistoimintoihin.

 

Juuri tällä hetkellä Euroopan tulisi keskittää voimansa kahden megaluokan asian hallintaan, jotka kytkeytyvät vahvasti myös toisiinsa – asevoiman käyttöön valtioiden geopoliittisten tavoitteiden saavuttamisessa ja suurten ihmisjoukkojen liikkeisiin etsittäessä maailmasta valoisampaa tulevaisuutta. Kumpikaan näistä kahdesta haasteesta ei ole uusi, mutta niihin vastaamisesta näyttää muodostuneen lähes ylitsepääsemätön tehtävä.

 

Etenkin sotilaalliseen uhkaan reagoiminen on ollut Euroopassa jo niin pitkään USA vetoista, ettei muuta vaihtoehtoa ole haluttu edes miettiä. Syytä kuitenkin olisi, sillä samanaikaiset sotilaalliset konfliktit Aasiassa ja Euroopassa johtaisivat – laajuudesta riippuen – myös Yhdysvalloissa vaikeisiin priorisointeihin. Sotilaallista voimaa kun ei riitä jaettavaksi joka paikkaan sielläkään.

 

Ongelmaksi ei niinkään muodostu edellä kuvattujen kehityspolkujen tiedostaminen, vaan pikemminkin kyse on niiden hyväksymisestä. Kylmän sodan jälkeen kasvaneille sukupolville kotiovelle tunkeva sota on täydellisen vieras ajatus. Samoin on laita kansainvaellustenkin osalta, sillä niiden hoitaminenhan voidaan poliitikkojen mukaan ulkoistaa rahalla Euroopan ulkopuolelle.

 

Nämä jo pitkään horisontissa olleet ongelmat on myös pyritty peittämään vanhalla menetelmällä, eli tarjoamalla kansalle riittävästi ”leipää ja sirkushuveja”. Sensaatiohakuisella medialla on ollut keskeinen rooli tämän älyllisen tyhjiön vahvistajana.

 

Historiallisissa murrosvaiheissa on kuitenkin aina myös mahdollisuutensa. Viimeistään nyt meidän tulisi Suomessakin katsoa ympärillemme ilman länsimaisen kulttuurin monivärisuodattimia. Vasta sen jälkeen on tehtävissä konkreettiset johtopäätökset, joilla otetaan turvallisuushaasteista niskalenkki. Muussa tapauksessa saatamme todellakin eräänä kauniina aamuna herätä kasakan nauruun.

+14

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu