Turvallisuuspolitiikan jälkiviisaat
Helsingin Sanomat julkaisi hiljattain laajan artikkelin Tasavallan Presidentin turvallisuuspoliittisista tekemisistä. Vai pitäisikö puhua tekemättä jättämisistä, sillä Sauli Niinistöhän ei ollut viemässä maatamme Natoon ennen Venäjän laajamittaista hyökkäystä Ukrainaan.
Turvallisuuspolitiikan näkijöitä näyttää kuitenkin löytyneen erityisesti puolustushallinnosta. Hesari nosti jutussaan esiin monet takavuosien nimet, joiden natoviisautta pidetään ilmeisesti näin jälkikäteen merkkinä ajatuksen erityisestä kirkkaudesta – totta vai tarua? Tekstissä vilahtelivat Juhani Kaskeala, Pauli Järvenpää, Arto Räty ja moni muu toimija.
*****
Syvästi arvostamani Ulla Appelsin rohkeni kuitenkin rientää tukemaan Tasavallan Presidenttiä. Hänen analyysinsä päätyy nostamaan esiin näkökulman, mikä on monilta jälkiviisailta jäänyt kovin vähäiselle huomiolle. Kansamme laajan yksimielisyyden tilanteessa, missä lopulta päädyttiin hakemaan puolustusliiton jäsenyyttä. Ennen Venäjän hyökkäystä suomalaisten enemmistö ei ollut tukemassa jäsenyyden hakemista.
Viimeisin käänne tässäkin kohinassa syntyi Erkki Tuomiojan sanoista, joilla hän tuomitsi natolobbareista rakennetut sankaritarinat demokratiaan sopimattomina. Pelkistetysti Tuomioja kohdisti ulostulollaan kritiikkinsä parlamentarismin ulkopuoliseen virkamiessooloiluun, missä hänen mukaansa toimittiin vastoin vallitsevaa poliittista tahtoa. Tähän vastauksena puolustusministeriön ex kansliapäällikkö kirjoitti puolestaan hesarissa julki oman käsityksensä tapahtumista. Turvallisuuspolitiikan keitos käykin juuri nyt kovin kuumana.
*****
Mutta pysähdytäänpä pohtimaan tuota natojäsenyyden aikataulukysymystä ja sen vaikutuksia Suomen puolustuskykyyn.
Jos maamme olisi liittynyt Natoon 2000-luvun alkumetreillä, olisimme päätyneet samaan seuraan kriisinhallintahypessä eläneiden eurooppalaisten maiden kanssa. Siis niiden, jotka ajoivat puolustuskykynsä alas ja tuskailevat parhaillaan sen uudelleen rakentamisen aikataulua sekä kustannuksia. Suomessa elettiin tuolloin presidentti Tarja Halosen aikaa.
Oma arvioni on, että natosuomi olisi pari vuosikymmentä sitten helpostikin adaptoitunut siihen, että sillä olisi ollut käytössään kansainvälisesti tunnustetut ja kriisinhallintaan sopivat asevoimat. Siis tuon ajan tarpeita vastaava ja pitkälti ammattimaisuuteen perustuva pienehkö sotakone. Olisiko Puolustusvoimista tehty ”kriisinhallintalegioona”, on kysymys, joka tästä pohdinnasta väistämättä nousee esiin.
Ehkäpä keitokseen olisi lisätty myös kyberturvallisuuden elementtejä, sillä niiden kautta olisi myös päästy parempiin piireihin kansainvälisellä kentällä. Kukapa ammattisotilaskaan olisi enää kaivannut vahvassa kansainvälisyyden imussa jalkaväkipataljoonan tai kenttätykistöpatteriston kotikutoisia harjoituksia reserviläisten ja varusmiesten ympäröimänä? Vanhankantaista ja niin kovin tavanomaista puuhaa.
Suomalaiset olivat kuitenkin kaukaa viisaita, kun eivät lämmenneet Natolle edellä kuvattuna ajanjaksona. Nykyinen puolustuskykymme olisi todennäköisesti huomattavasti heikompi ja tuskailisimme monen muun Venäjän rajanaapurin tavoin sen uudelleen rakentamisen parissa.
*****
Krimin miehityksen (2014) jälkeinen liittoutumiskeskustelu ja tilanteeseen kytkeytyvät turvallisuuspoliittiset valinnat muodostavat oman kokonaisuutensa jälkikäteisarvioissa. Puhutaan siis Sauli Niinistön presidenttikaudesta.
Venäjän sotilastoimiin sisältyi 2010-luvulla monia elementtejä, joiden olisi tullut herättää poliittinen päätöksenteko huomaamaan toteutunutta vahvemmin turvallisuustilanteen muutos. Toisaalta esimerkiksi Merkelin johtama Saksa jatkoi energiasuhteiden tiivistämistä Venäjään Nordstream putkien muodossa. EU:ssa ei nähty huolta huomisesta, joten ei sitä koettu vahvasti myöskään Suomessa.
Venäjän sotilaallinen aktiivisuus suurvalta-aseman uudelleen tavoittelussa oli kuitenkin koko 2010-luvun ajan viestittämässä siitä, että itäisen Euroopan turvallisuuspoliittinen asetelma koki perustavaa laatua olevia muutoksia. Mitä lähemmäs vuosikymmenen vaihdetta kuljettiin, sitä selvemmäksi suuri kuva laajentumishaluisesta Venäjästä muodostui. Matka, tästä havainnosta jäsenyyden hakemiseen Natossa, oli kuitenkin liian pitkä kuljettavaksi. Historian painolasti maamme erityisasemasta itänaapurin ymmärtäjänä vaivasi niin poliitikkoja kuin kansaakin. Totutusta poisoppiminen ei ole tunnetusti helppoa.
*****
Suomessa presidentillä on ollut merkittävä rooli turvallisuuspoliittisina toimijana erityisesti vaikeina aikoina. Esimerkiksi Risto Rytin antamat vakuudet Saksalle sotakesän 1944 kriittisinä hetkinä mahdollistivat torjuntavoiton puna-armeijasta. Ryti maksoi toimistaan myös kovan hinnan sodan jälkimainingeissa ja päätyi taannehtivan lainsäädännön käyttöönoton myötä sotasyyllisenä vankilaan. Suomi kuitenkin pelastui miehitykseltä.
Samankaltaisia elementtejä on löydettävissä myös helmikuun 24. päivänä 2022 käynnistyneestä Venäjän hyökkäyssodasta. Se aiheutti turvallisuuspoliittisen hätätilan, missä ryhdyttiin kuumeisesti etsimään vahvempaa selkänojaa. Poliittinen konsensus natojäsenyyden hakemisesta saavutettiinkin nopeasti, sillä muita varteenotettavia toimintavaihtoehtoja ei ollut. Kansalta saatiin vahva tuki jäsenyydelle, joten poliitikkojen oli helppo toimia. Jätettiin jäsenhakemus Natoon.
Nykyisen Tasavallan Presidentin syyllistäminen natovitkuttelusta edustaa kuitenkin näin jälkikäteen arvioituna älyllistä epärehellisyyttä. Olisiko hänen tullut laittaa takavuosina arvovaltansa peliin natoveturina tilanteessa, missä suuri osa kansasta ei nähnyt jäsenyydelle tarvetta? Tuskinpa vain, sillä tästä olisi seurannut sisäinen hajaannus. Sisäisesti hajaantunut Suomi olisi puolestaan itänaapurillemme mitä toivottavin rajanaapuri, sillä eripuraiseen kansaan kyetään vaikuttamaan monin eri keinoin.
”Oma arvioni on, että natosuomi olisi pari vuosikymmentä sitten helpostikin adaptoitunut siihen, että sillä olisi ollut käytössään kansainvälisesti tunnustetut ja kriisinhallintaan sopivat asevoimat. Siis tuon ajan tarpeita vastaava ja pitkälti ammattimaisuuteen perustuva pienehkö sotakone.”
Olisin kunnioittavasti eri mieltä. Fiktiivinen vuoden 2004 NATO-Suomi olisi ensinnäkin edelleen ollut Venäjän rajamaa ja mitä todennäköisimmin säilyttänyt asevelvollisuuden – aivan kuten Tanska, Norja ja Viro sekä verrokkina vielä Kreikka jossa uhkana on toki Turkki. Asevelvollisuuden lakkauttajat olivat Länsi-Euroopan maita joiden rajoilta oli maavoimauhka kadonnut ja Itä-Euroopan maita joissa asevoimien maine on kommunismin jäljiltä kehno.
Toinen seikka koskee puolustusjärjestelmän luonnetta. Kun esimerkiksi nostetaan kv-toimintaan suuntautuneet maat tulee muistaa että noilla mailla sotilasmaantieteellinen asema muuttui täysin kylmän sodan päätyttyä. Vihollinen oli kylmän sodan aikana alle 500km päässä Belgiasta, kylmän sodan jälkeen 2000km päässä.
Tanskaa ei uhannut kylmän sodan jälkeen panssarikiila Jyllantiin ja maihinnousu Sjellantiin. Ruotsin uhka muuttui maihinnoususta etelärannikolla ja maahyökkäyksestä pohjoisessa helposti estettävään kaappaushyökkäykseen Gotlantiin. Nytkin Tanska ja Ruotsi valmistautuvat ensisijaisesti lähettämään maavoimiaan Suomen ja Baltian maiden avuksi ja avustamaan ilma- ja merivoimillaan Itämeren puhtaana pitämistä.
Suomen verrokkina olisi ollut lähinnä Norja jonka tilanne muuttui myös radikaalisti kun Neuvostoliiton maihinnousu- ja maahanlaskukapasiteetti rapistui ja meri- ja ilmavoimien pelätyt kyvyt pienentyivät. Siitä huolimatta Norja on pyrkinyt säilyttämään vahvan maapuolustuskyvyn pohjoisessa, koko maan kattavan Heimevernetin sekä kyvyn vastaanottaa liittolaisten vahvennuksia.
Kolmas on puolestaan integroituminen Naton puolustussuunnitteluun. Vuoden 2004 Natoon liittynyt Suomi olisi nyt jo parin kymmenen vuoden ajan ollut osa puolustusliittoa omine vaikutuksineen puolustuksen investointeihin. Puolustuksemme olisi erilainen erilaisin painotuksin.
Itse epäilisin että vuonna 2004 Natoon liittyneen Suomen puolustus olisi vain erilainen. Epäilisin, että puolustusvoimat olisivat sodanajan rakenteeltaan pienemmät, mutta vastaavasti paremmin varustetut ja koulutetut. Määrä ja laatu, syvyys ja leveys ovat puolustussuunnittelun ikuisuuskysymyksiä ja on vaikea sanoa mikä mittarin asento on optimi.
Mutta tärkein on pelote. Fakta on, että jopa pikkuiseen, köyhään ja puolustukseensa huolettomasti suhtautuneeseeen Nato-Latviaan ei ole hyökätty 2004-2023. Miksipä Suomeenkaan olisi samalla aikavälillä?
Ilmoita asiaton viesti
Hyviä argumentteja. Olin ministeriön johtoryhmän jäsen vuosina 2002 – 2007, joten ei olisi sopivaa vieläkään lähteä tätä kysymystä yksityiskohtaisemmin avaamaan. Tuli kuitenkin tuona aikana myös julkisesti ilmaistua huoli maanpuolustuksen perustehtävän hämärtymisestä, joten toki seison edelleen sanomisteni takana.
Ilmoita asiaton viesti
Voimansa tunnossa ollut Venäjä ja Putin olisi ollut valmis hirveyksiin jos olisimme tohtineet liittyä Natoon. Tämä nyt vaan on tosiasia. Putin loi meille Ukrainan sodan varjossa mahdollisuuden liittyä Natoon.
Toisekseen, Baltian maat pääsivät livahtamaan vahingossa Natoon kun Venäjä vahti sitä ettei Suomi vaan liity ja unohti mahdollisuuden että Baltian maat liittyisivät. Kun Venäjä sen aikeen huomasi, oli jo liian myöhäistä estää Baltian maiden liittyminen. Lähde Mart Laar: Pööre.
Ilmoita asiaton viesti
Pitää kysyä se kysymys, no, mitä sitten kun ne kauheudet oli tehty?
Jos Suomi olisi Baltian maiden kanssa vuonna 2004 liittynyt Natoon, sanotaankos että Ahtisaaren toisella kaudella, niin mitä se Venäjä olisi tehnyt ja ennen kaikkea miten länsi olisi reagoinut? Vuoden 2004 Venäjä oli alamaissa ja sen asevoimat vielä pahemmassa sekasotkussa kuin 2022. Putin pyrki mielistelemään länttä alennustilassaan.
Vuoden 2004 Nato-mailla taas oli Venäjään nähden vahva, ehkä jopa nykyhetkeäkin vahvempi, määrällinen ja laadullinen ylivoima. Lännen mahti oli huipussaan kun Irak ja Afganistan vaikuttivat menestyksiltä. Venäjän talous oli vielä nykyistäkin riippuvampi lännestä Kiinan ollessa vuonna 2004 paljon kehittymättömämpi maa. Venäjän osuus maailman BKT:sta oli tuolloin 1,3%, pienempi kuin Alankomailla.
Ilmoita asiaton viesti
No sitä samaa voidaan kysyä nyt kun Ukrainan kauheudet on tehty.
Mutta kaiken kiusanteon lisäksi, Putin oli hyvä pataa Naton päättäjien kanssa eikä riitoja haluttu lietsoa Venäjän kanssa. Kyllähän Putinilla oli aika paljon vaikutusvaltaa, ei ollut ollenkaan sellainen hylkiö kuin nyt.
Baltian maiden liittyminen vain ehti niin pitkälle, että syntyi halu päästää Baltian maat piinasta ja Natoon.
Ilmoita asiaton viesti
Jollain tapaa puolusteltavissa olisi ollut Suomen liittyminen Natoon samaan aikaan kuin YYA-maat Puola, Tshekki ja Unkari. Vielä viime vuosisadan puolella liittyminen olisi ehkä yksimielisesti hyväksyttykin.
Jos olisi liitytty samalla kuin Viro, Latvia ja Liettua, Suomi olisi ikuisesti kansainvälisissä historiankirjoissa yksi Baltian maista.
Keväästä 2014 lähtien mikä päivä tahansa olisi omasta mielestäni ollut Nato-hakemuksen jättämiseksi muuten sopiva, mutta vastoin kansan ylivoimaista mielipidettä sitä ei olisi kannattanut tehdä, koska eduskuntakaan ei olisi siihen suostunut.
Jorinat Ety-juhlakokouksesta olivat yksinomaan noloja. Kai Niinistöllä oli jonkinlainen kiire saada nimensä aloitteeseen ennen oman kauden päätöstä.
Ilmoita asiaton viesti
Karinen on siis aikuisten oikeesti sitä mieltä, että kun Baltian maat saattoivat liittyä Natoon 2004 tuosta vaan, niin Suomea vastaan Venäjä olisi aloittanut sodan, jos olisimme tuolloin yrittäneet samaa😂😂😂.
Kyllä noita selityksiä riittää. Juhani Putkinen kertoi sen todellisen syyn: Halonen ja Tuomioja pitivät ulkopolitiikan päätöksenteon värisuoraa hallussaan ja estivät liittymispyrkimykset. Olisimme muka olleet väärässä seurassa liittymään balttien kanssa.
Nyt Suomi onnistui liittymään yhdennellätoista hetkellä, kun tajuttiin että Venäjä haluaa pitää Natoon vielä kuulumattomat länsinaapurinsa tiukassa otteessaan. Pyrkimällä valloittamaan Ukrainan, alistamalla Valko-Venäjän käytännössä osakseen ja pyrkimällä pitämään huolen siitä, ettei Suomella tulisi olemaan mitään ”nato-optiota”.
Ilmoita asiaton viesti
No jos lukisit sen Mart Laarin käsityksen niin ehkä muuttaisit mieltäsi.
Nythän täytyy muistaa että Naton herrat oli parhaita kavereita Putinin kanssa, tyhmä-Bush ja hänen puudelinsa.
Ilmoita asiaton viesti
Eihän Mart Laarin sanomiset mitään jumalan sanaa ole.
Ai että venäläiset eivät vain huomaneet, kun baltit yhtäkkiä luikahtivat Natoon. Lukivat seuraavan päivän lehdestä 😂
Amerikkalaisille vahvat puolustusvoimat ja 64 Hornet-hävittäjää omannut Suomi olisi ollut vähintään yhtä hyvä Naton jäsen kuin käytännössä ilman puolustusvoimia tuolloin vuonna 2004 olleet Baltian maat.
Ilmoita asiaton viesti
On aika hyvin perillä siitä miten Natoon mennään. Mentorina hänellä oli Carl Bildt
Nimenomaan menivät Suomen selän takana kun Venäjä oli valmistautunut torppaamaan Suomen jäsenyyden.
Ilmoita asiaton viesti
Olisitko, Näränen, itse mielestäsi ollut oikeassa seurassa muiden entisten neuvostotasavaltojen kanssa?
Ilmoita asiaton viesti
Ei tuossa seurassa mitään vikaa ollut. Outoa ylemmyydentuntoa ajatella, että me olisimme olleet jotenkin ”parempaa väkeä” kuin tuolloin jo pitkälti toistakymmentä vuotta itsenäisinä olleet, monessa suhteessa aivan yhtä länsimaiset valtiot kuin Suomi.
Ilmoita asiaton viesti
Suomi teki 1939–40 päätöksen siitä, että ei ruvettu Baltian maaksi. Konstantin Pätsin myöhemmistä vaiheista tulee mieleen kysymys, onko joku jutellut viime aikoina Janukovytšin (tai nykyään kai Janukovitšin) kanssa?
Omasta historiastaan Suomen kannattaa pitää kiinni, vaikka Lennart Merestä lähtien moni balttijohtaja on hoitanut hommansa ihan kunnioitettavasti siinä kuin Zelenskyikin.
Ilmoita asiaton viesti
Suomen historiassa on masentavia lukuja suomettumisen aikakaudelta. Baltian maat oli sentään reilusti miehitettyinä.
Aika ala-arvoista soimata neuvostotasavalloiksi, kun eivät ole koskaan sellaiseen asemaan halunneet.
Ilmoita asiaton viesti
Tässä olen samaa mieltä Karisen kanssa. Turha moittia Baltian maita siitä, että ne pieninä valtiona joutuivat Neuvostoliiton miehittämiksi vuosikymmeniksi. Itsenäistyttyään ne ymmärsivät Suomea paremmin sen, että pienten on paha jäädä yksin kun naapurina on imperialistinen roistovaltio, joka ei ole muuttunut miksikään 1930-luvun lopusta 2020-luvun alkuun.
Ilmoita asiaton viesti
Päts olisi voinut olla rupeamatta sekä kommunistien että natsien lakeijaksi, jos ei kerran halunnut.
Kansan vika ei tietenkään ole, että demokratian perinnettä ei ollut. Mutta ei tässä ole kyse kansojen vertailusta vaan siitä, että Suomen valtio ei kuulu historiallisesti Baltian maihin. No way, never ever.
Siitä voidaan keskustella, kannattiko Suomea ikinä verrata Ruotsiin ja Itävaltaan vai sittenkin mieluummin vaikka Puolaan ja Unkariin.
Varsovan liiton virallinen nimihän oli ”Sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta”.
Ilmoita asiaton viesti
Aika turhaa jossittelua. Miten pätevää on pitää jotain valtion päämiestä lakeijana?
Suomen ei pitäisi katsoa alaspäin naapurimaihinsa. Siitä meillä on riittävästi kokemusta itsellämmekin.
Sellainen todistaa usein omasta alemmuudentunnosta. Niin kuin Venäjä puhuessaan ukrainalaisista tyhminä hoholeina.
Ethän, Vuorela vaan kärsi alemmuuden tunteista?
Ilmoita asiaton viesti
Aion yhä pitää Hitlerin, Stalinin ja Pätsin diktatuureja ihan suoraan sanoen huonompina valtioina kuin suomalaista demokratiaa. Niinkin korkean hinnan kuin Eskon mielen pahoittamisen olen tästä valmis maksamaan.
Talvisodan seurauksena Suomi oli Neuvostoliiton ja Varsovan liiton hajotessa kokonaan eri tilanteessa kuin Viro, Latvia ja Liettua. Asia ei riipu mistään ”tunnoista”.
Ilmoita asiaton viesti
Tästä aiheesta kannattaa ehdottomasti keskustella.
Yllä on Marcon ja Jukan erinomaiset puheenvuorot.
Heti neukkulan kemahtamisen jälkeen esimerkiksi Viro palautti itsenäisyytensä täyteen voimaan. Toki se oli de jure voimassa Kylmän sodan ajankin pakolaishallituksen voimalla. Silloin Venäjä oli erittäin heikko ja Suomen olisi ollut siinä mielessä mahdollista ”mennä NATOon” – mutta olisiko Suomi ”otettu” silloin NATOon on ihan eri asia.
Viro asetti heti päämääräkseen sekä NATO-jäsenyyden, että EU-jäsenyyden. Viro teki todella kovasti työtä NATO-jäsenyyden saavuttamiseksi ja saavutti sen vuonna 2004. Mitä todennäköisimmin Suomikin olisi halutessaan päässyt NATOn jäseneksi vuonna 2004, mutta silloin vallassa olivat Halonen ja Tuomioja, joten se ei valitettavasti ollut mahdollista. Suomen ei olisi ollut mikään pakko luopua asevelvollisuudesta NATOon liittymisen jälkeen, kuten ei luopunut esimerkiksi Viro.
Vuonna 2008 Venäjä hyökkäsi Georgiaan, yrittäen valloitaa koko Georgian:
https://jput.fi/Georgian_sota_2008.htm
Onneksi Venäjä ryssi Georgian sodan, joten Venäjä epäonnistui yrityksessään:
https://jput.fi/Venaja_ryssi_Georgian_sodan.htm
Minun mielestäni viimeistään Georgian sodan vuonna 2008 olisi pitänyt herättää suomalaiset ”Ruususen unesta” ja käynnistää voimakkaat valmistelut NATOon liittymiseksi – mutta Suomi ja suomalaiset elivät vielä voimakasta suomettumisen aikaa – pitkästä tottumuksesta. Meitä varoittelijoita, eli ”NATO-kiimaisia”, toki oli mutta meidän sanoma ei kantanut suometetussa mediassa.
Ilmoita asiaton viesti
Jos Venäjällä oli otsaa hyökätä Georgiaan, olisi sillä ollut valmiuksia tehdä kaikenlaista kiusaa meillekin. Nyt täytyy muistaa että Venäjä piti meitä ihan kynnysmattona eikä kenelläkään ollut uskallusta panna hanttiin. Esim merenpohjaa luovutettiin vastikkeetta kaasuputkea varten. Mikä muu valtio antaa alueitaan pois ihan pyytämällä? Vähintään olisi pitänyt silloin pistää ehdoksi Saimaan kanavan vuokramaksuista luopuminen.
Viron alue olisi ollut paljon sopivampi alusta kaasuputkelle, mutta koska olivat Natossa, uskalsivat sanoa ei.
Ilmoita asiaton viesti
Suomessa eivät olleet vallassa Halonen ja Tuomioja. Suomessa oli vallassa Nato-vastainen kansa, jota edusti Nato-vastainen parlamentti.
Ilmoita asiaton viesti
Kansa ei johtanut Suomen ulkopolitiikkaa, vaan Halonen yhdessä taistelijaparinsa Tuomioja kanssa.
Ilmoita asiaton viesti
Kymmenen vuotta sitten, 25.6.2013, kirjoitin blogin otsikolla ”Miksi kansan enemmistö ei halua Natoon”.
*****
”Suomessa on juuri nyt sinnikäs vaikuttajajoukko, joka ajaa Suomea Natoon kuin köyttä vessanpyttyyn. Suomi EU:n täysjäsenenä saa sen turvallisuuden, mitä se tarvitsee”
Silloin kuuluin tuohon sinnikkääseen vaikuttajajoukkoon.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/mattivillikari1/143330-miksi-kansan-enemmisto-ei-halua-natoon/
Sitä ennen 23.1.2013 ilmettelin ala-arvoista natokeskustelua
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/mattivillikari1/130727-nato-keskustelussa-on-suomettumisen-makua/
US-Puheenvuoron Natoaiheisesta kirjoittelusta ei voi tehdä sitä johtopäätöstä, että päättäjien kritisointi olisi jälkiviisastelua.
Aina on mahdollista, ettei vieläkään tiedetä kaikkea asiaan vaikuttaneita päätöstä estäneitä syitä mutta ne eivät estäneet Naton laajenemista, kun siihen liittyivät entiset Varsovan liiton maat Puola, Unkari ja Tšekki 12. maaliskuuta 1999, ja edelleen 29. maaliskuuta 2004, kun Slovenia sekä entisen Varsovan liiton maat Bulgaria, Romania ja Slovakia sekä entiset neuvostotasavallat Viro, Latvia ja Liettua liittyivät. Miksi Venäjä olisi estänyt silloin aikaisemmin Suomen jäsenyyden kun se ei sitä tehnyt 2022, jää ikuiseksi arvoitukseksi.
Ilmoita asiaton viesti
Venäjän hyökkäyssodan seurauksena Eurooppa ja Nato ryhdistäytyivät asevoimien alasajosta takaisin vuoden 1949 perustehtävään, eli Neuvostoliiton / Venäjän uhan torjumiseen. Stalinin tilalle tuli Putin ja maan nimi vaihtui mutta samat menetelmät edelleen käytössä. Näkisin että ainakaan seuraavaan 30 vuoteen ei olla asevoimien leikkauksia suunnittelemassa Euroopassa uudestaan, vaikka Ukrainan sota toivottavasti pian loppuukin. Venäjä maana ja kansana ansaitsisi siedettävän ja täysipäisen hallinnon nykyisen sotadiktatuurin tilalle. Demokratioissa kuten Suomessa voidaan perustellusti sanoa että kansa johti poliitikkoja Natoon mutta diktatuurissa kuten Venäjällä poliitikot johtivat maansa ja kansansa sotaan.
Ilmoita asiaton viesti
HALONEN agreed to Nordstream and killing mines while Baltic states saw NATO as savior. Sauli could not get 40% support before Ukraine
Ilmoita asiaton viesti
Niinistön olisi pitänyt ymmärtää vähintäänkin pidättäytyä nihkeästä suhtautumisestaan Suomen Nato-jäsenyydestä käytyyn keskusteluun sekä kommenteistaan, joista saattoi päätellä hänen suhtautuvan kielteisesti koko asiaan.
Ilmoita asiaton viesti
Krogars puolustaa käsittääkseni perustellusti presidentti Niinistöä siinä, että tämä ei laittanut arvovaltaansa peliin natoveturiksi silloin, kun ”suuri osa kansasta ei nähnyt jäsenyydelle tarvetta”. Riski olisi ollut Niinistölle ja Suomelle liian suuri.
Niinistö tarttui aiheeseen itsekin Helsingin Sanomien laajassa haastattelussa 4.6.2023. Kansan kielteinen kanta Natoon esimerkiksi vuoden 2015 paikkeilla olisi ”tarkoittanut Nato-option päättymistä [ja] ’Moskovan suunnalla olisi oltu todella tyytyväisiä.'”
https://www.hs.fi/politiikka/art-2000009625686.html?_gl=1*a6onge*_ga*MTk4ODQ1OTA1NC4xNjg2MzI2NjA3*_ga_6C5F39V8J6*MTY4NjMyNjYwNy4xLjEuMTY4NjMyNjYyNC4wLjAuMA..
Hesari referoi Niinistön käsitystä edelleen: ”Vuonna 2016 Yhdysvaltojen presidentiksi taas valittiin arvaamaton Donald Trump. Se lisäsi entisestään Nato-jäsenyysprosessiin liittyviä riskejä ja vähensi sotilasliiton houkuttelevuutta.”
Tästäkin olen Niinistön kanssa samoilla linjoilla. Noina vuosina hyvää tilaisuutta prosessin käynnistämiselle ei oikein ollut, vaikka huomattavasti aiemmin varmaankin oli. Trump kyllä vastusti käsittääkseni ihan oikein Merkelin, Lipposen ym. Nordstream-innostusta. Nato-prosessin neuvottelukumppanina hän olisi silti ollut Suomelle arvaamaton. Ja vakavissaan yritetyn Nato-prosessin kariutuminen olisi helposti johtanut sellaisiin tulkintoihin sekä Suomessa että muualla, että ihan toviin ei kannata uudestaan yrittää.
On myös muistettava, että oli vaikea arvioida hakemuksen jättämisestä sen hyväksymiseen tarvittavaa aikaa. Sitten kun Stoltenberg alkoi korostetusti puhumaan Naton ovien olevan Suomelle auki, tilanne alkoi näyttää paremmalta. Moni täällä Usarissa jo ajatteli, että prosessi olisi (lähes) läpihuutojuttu. Silti saimme odottaa huolestuttavan pitkään Turkin ja Unkarin hyväksyntää.
Voimansa tunnossa oleva Venäjä olisi hyvinkin voinut tehdä meille vakavaa kiusaa. Ja kuten Krogars sanoo yllä, ”eripuraiseen kansaan kyetään vaikuttamaan monin eri keinoin”. Tällaisista syistä olin itsekin vain periaatteellinen Naton kannattaja ennen Venäjän joutumista huomattaviin vaikeuksiin Ukrainassa.
Ilmoita asiaton viesti
”… puolustusministeriön ex kansliapäällikkö kirjoitti puolestaan hesarissa julki oman käsityksensä…”
– Luin tuon kirjoituksen, ja tietty yksityiskohta siinä sai minut näkemään punaista.
”… karjalaistaustani takia ilmaisen asiat joskus värikkäästi”, kirjoittaa kenraali Räty. On yleensäkin vastenmielistä lukea upseerismiehen seli-seli-selittelevän, ja täysin sietämätön on kenraalin pakeneminen kulttuurisen heimotaustansa suojiin. Karjalaisuus ei missään oloissa voi eikä saa syrjäyttää sotilaan ja virkamiehen ammattimaista asiallisuutta. Koska minä tiedän asian pahaisena reservin kessuna, täytyy sen olla todella selvää kenraalitasoiselle kansliapäällikölle.
PS. Tunnen useita värittömiä ja yksitotisia karjalaisia. ”Värikästä ilmaisua” ei voi käyttää anteeksipyyntönä, jos virkamies töräyttelee vastuuttomasti, olkoon hänen kotiseutunsa missä tahansa.
Ilmoita asiaton viesti
Nyt kun on muodissa kertoa, mistä asti on kannattanut Suomen NATO-jäsenyyttä niin minäpä kerron kannattaneeni sitä jo hiekkalaatikkoikäisestä.
Mietin tuolloin myös monesti, että olisinpa tasavallan presidentti, että voisin ylipäällikkönä armeijan koneella lentäessäni tyhjentää lentokoneen vessan säiliön ilkeiden ihmisten talojen päälle.
Myöhemmin toki olen ymmärtänyt ne reunaehdot, joilla ihmisoikeuksien puolia voidaan pitää – sekä yhteiskunnallisen keskustelun ja toisinajattelemisen valtavan voimavaran yhteiskunnallemme!
Ilmoita asiaton viesti
”EU:ssa ei nähty huolta huomisesta, joten ei sitä koettu vahvasti myöskään Suomessa.”
Olisikohan aika ymmärtää että kaikki viisaus ei tule EU:sta? Ja että oman maan edun ajaminen ei ole haitallista. Blogisti on oikeassa että Niinistön kaudella Natojäsenyyden ajaminen ennen Venäjän hyökkäystä olisi ollut mahdotonta, otetaan esimerkiksi vaikkapa Marinin lausunnot Natosta vuodelta 2014 ja Tammikuulta 2022. Natoon olisikin tullut liittyä jo 90-luvulla. En usko että se olisi saanut Suomea ajamaan puolustusvoimiaan alas, täällä kun on ollut aina realistinen näkemys turvallisuuspolitiikassa Venäjän suhteen. Mutta siihen tuli sitten Lipposet, Haloset, Tuomiojat ja muut Tiitiset väliin.
Ilmoita asiaton viesti
Jeltsinin aikaan Suomi olisi tietenkin voinut liittyä samaan jonoon Puolan, Tshekin ja Unkarin kanssa. Niinpä Nato-mahdollisuus mainittiin ensimmäistä kertaa Lipposen ensimmäisen hallituksen ohjelmassa.
Nato-myönteiset Ahtisaari ja Lipponen varmasti keskustelivat asiasta esimerkiksi Yhdysvaltain johtajien kanssa. Epäilemättä tuli esiin, että Nato hyväksyy vain jäsenmaita, joiden väestö ei liittymistä vastusta.
Ilmoita asiaton viesti