Turvallisuutta edistämässä – löytyykö yhteistä säveltä?

Välineellistettyä maahantuloa koskeva lakiluonnos on lähtenyt lausuntokierrokselle. Julkisuudessa keskustellaan nyt siitä, miten hallituksen valmistelema paperi sovittuu perusoikeuksiin ja kansainvälisiin sopimuksiin. Osassa mediaa varoitellaan ylidramatisoimasta maahantuloa ja lietsomasta kohtuuttomia pelkoja väestön keskuudessa. Näin siis sanaillaan tuhoamissotaa  käyvän Venäjän rajanaapurissa.

Pitkään turvallisuuskeskustelua seuranneena en ole mitenkään yllättynyt itärajaa koskevan turvallisuusongelman kohtaamista intohimoista. Suomessa vaikuttaa yhä edelleen poliittisia voimia, jotka eivät ole tunnistaneet/tunnustaneet sotaa käyvän Venäjän muodostamaa monimuotoista uhkaa. Vaikka media on päivittäin täynnä yhä militaristisempaan suuntaan kehittyvään Venäjään liittyviä arvioita, osa ihmisistä ilmeisesti torjuu vastenmielisiksi kokemansa tietotulvan.

*****

Samanaikaisesti on toki tunnustettava, että turvallisuuteen liittyvissä suurissa kysymyksissä korostetaan kansallista konsensusta. Sillä on arvonsa ja ääritapauksissa ajatus myös toimii – vuonna 2022 jätetty natohakemus on tästä oiva esimerkki.

Pienemmissä asioissa näin ei kuitenkaan välttämättä tapahdu. Esimerkiksi turvapaikanhakijoiden suhteen vihervasemmiston poliittinen intressi on toinen, kuin muilla poliittisilta voimilla. Valinta perustunee niin ideologisiin kuin käytännöllisiinkin syihin.

Jälkimmäisten kohdalla kysymys on loppupeleissä poliittisesta vaikutusvallasta. Voitaneen nimittäin olettaa, että maahantulijoiden integroituessa suomalaiseen yhteiskuntaan, moni heistä suuntautunee poliittiselta ajatusmaailmaltaan vihervasemmiston suuntaan. Kyse on siis potentiaalisesta äänestäjäkunnasta.

Turvallisuutta käytetäänkin politiikassa pönkittämään omaa vaikutusvaltaa. Niinpä erilaisia tapahtumia/vastatoimenpiteitä tarkastellaan yleensä hyvin yksinkertaistavasti suhteessa niistä syntyviin myönteisiin ja kielteisiin vaikutuksiin (oletettuihin). Sama ilmiö voi siis näyttäytyä tietyllä hetkellä yhdelle mahdollisuutena ja toiselle puolestaan uhkana.

*****

Turvallisuutta koskevista monipolvisista tulkinnoista seuraa hajaannusta ja niistä käy hyvänä esimerkkinä Ukrainalle lännestä kanavoitu aseapu. Eurooppalaisten maiden intressit poikkeavat niin suuresti toisistaan, ettei edes yli kaksi vuotta laajamittaista sotaa ole ollut riittävä aika selkiyttämään yhteistä linjaa suhteessa Ukrainalle annettavaan aseapuun. Rationaalisuus loistaa poissaolollaan.

Kotimaisena ratkaisua odottavana turvallisuusongelmana näyttäytyy puolestaan Ahvenanmaa. Ei tarvitse olla sotilasstrategi ymmärtääkseen saariryhmän merkityksen Pohjois-Itämeren hallinnassa ja Pohjanlahden lukkona. Kuitenkin politiikassa kipuillaan yhä edelleen historiallisten sopimusten ja konsulaattiratkaisun viidakossa. Näin siitä huolimatta, että hyvin tiedämme mitä tapahtuu, kun joukkoja joudutaan lähettämään Ahvenanmaalle Venäjän asevaikutuksen alla. Tappioita tulee, eli suomalaisia sotilaita kuolee. Tätäkö jäämme odottamaan?

*****

Joskus on valaisevaa arvioida myös yksittäisen ihmisen näkökulmaa suhteessa ajankohtaisiin turvallisuushaasteisin. Koska Puolustusvoimien reservistä eroaminen on ollut viime aikoina paljon julkisuudessa, päädyin seuraamaan haastattelua, jossa kuultiin kahta eropaperin jättänyttä miestä. Ensimmäinen kuvaili eronsa syyksi maamme itsenäisyyden menetystä ja toinen pelkisti motiivinsa siihen, ”ettei tykkää tappamisesta”.

Tuo itsenäisyyden menetys kulminoitui luonnollisesti natojäsenyyteen. Ilmeisesti entisen reserviläisen mielestä Venäjän sotilaallisen hyökkäyksen torjuminen olisi siis parempi toteuttaa yksin kuin yhdessä muiden eurooppalaisten valtioiden kanssa. Positiivisena johtopäätöksenä voitaneen todeta, ettei miestä voi ainakaan moittia itseluottamuksen puutteesta. Mielipide saattaisi kuitenkin olla toinen, jos hän olisi taistellut esimerkiksi vuonna 1940 Mannerheim-linjalla Neuvostoliiton tulijyrän alla. Siperia opettaa myös yksin jäämisen tuskasta.

Toisen reservistä eronneen kommentit tappamisen tuomittavuudesta ovat kovin yksiniittisiä, sillä Puolustusvoimissa on paljon tehtäviä, joissa ei olla suoranaisesti tappamassa ketään. Sodassa tapahtuva ihmishengen riistäminen onkin helppo demonisoida periaatetasolla aina niin pitkään, kun oma lähipiiri ei joudu rikollisen väkivallan kohteeksi. Entäpä sen jälkeen?

Ukrainassa nähdään parhaillaan konkreettisesti, että venäläinen käsitys tappamisen oikeutuksesta edustaa äärimmäistä sotarikollisuutta – kaikki käy mummoista sylivauvoihin.

*****

Yhteisen sävelen löytäminen yksittäisissä turvallisuutta edistävissä toimissa on vaikeaa. Poliittinen moniäänisyys takaa sen, ettei valmista myöskään saada aikaan nopeasti. Ainoastaan silloin, kun uhka on jo konkreettisesti etuovella, voidaan olettaa merkittäviä askeleita otettavan. Ilman pakkoa konkretiaa syntyy hitaasti, jos ollenkaan. Juuri tuon pakon olemassaolosta kiistelläänkin sitten pitkään ja hartaasti. Joskus jopa niin kauan, että turvallisuutta korjaaville toimenpiteille otollinen aikaikkuna ehtii sulkeutua.

Toivottavasti näin ei tapahdu välineellistetyn maahantulon torjuntaa koskevan lain ja Ahvenanmaan demilitarisointia koskevan purkutyön kohdalla. Jos veikata pitää, niin ensimmäinen menee maaliin, mutta jälkimmäisen kohdalla eurooppajuristit nujertavat muutoksentekijät. Toivottavasti olen kuitenkin juristien suhteen väärässä ja siitäkin joukosta löytyy isänmaallista väkeä.

marcokrogars

yleisesikuntaupseeri, dosentti
25 vuotta Rajavartiolaitoksessa, Puolustusvoimissa ja Puolustusministeriössä

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu