Venäjä – idän sotaisa ihmemaa

Suuruudenhulluus ja vainoharhaisuus ovat vaivanneet itänaapuriamme jo pitkään. Kuvitelmat omista kyvyistä ja muiden rappiosta kuuluvat tähän sepitettyyn tarinaan. Venäläiset, jotka vielä noin 100 vuotta sitten olivat lähes maaorjien asemassa, ostavat nämä valtaa pitävien valheet liikoja kyselemättä.

 

Tuo edellä mainittu satavuotiskausi on täynnä asevoiman käytön tai sillä uhkailun historiaa. Ensimmäisessä maailmansodassa tsaari Nikolai II sotaretki Saksaa vastaa sai nolon lopun jo alkumetreillään, kun venäläiset lyötiin vuonna 1914 Tannenbergin taistelussa. Ennen näkemättömän kulutussodan pitkät vuodet tekivät lopun myös Nikolain vallasta. Kansa kypsyi tsaarien valtakauden loputtomaan inhimilliseen kärsimykseen.

 

Vallankumouksen myötä virisi toive uudesta Venäjästä. Kansojen koti ja tasa-arvon mallimaa osoittautui kuitenkin varsin pian puhtaaksi kuplaksi. Punaisen lipun alle syntyi vahva henkilökulttiin perustuva diktatuuri, missä vihollisia löydettiin omista joukoista miljoonittain. Toisinajattelijoiden palkaksi tuli teloittaminen ampumalla. Samaan aikaan suunniteltiin uusia asein tehtäviä aluevaltauksia.

 

Toisen maailmansodan syttymistaakka on historiankirjoissa kaadettu saksalaisten niskaan. Kuitenkin Saksa harjoitti sotilasyhteistyötä Neuvostoliiton kanssa maailmansotien välisenä aikana. Kumppanit myös jakoivat itäisen Euroopan etupiireihin vuonna 1939. Molemmat maat olivat itsevaltiaan johtajansa mielitekojen asialla, joten Neuvostoliittoa voidaankin pitää yhtä lailla syyllisenä maailmanpaloon kuin Saksaakin.

 

Toisen maailmansodan edetessä roolit muuttuivat. Saksa säilyi pahan valtakuntana, mutta Neuvostoliittoa avustettiin laajalti USA:n toimesta. Tätä kaduttiin raskaasti sodan jälkeen, kun idän ihmemaan sotilaat asemoituivat keskelle Saksaa. Länsi-Berliinin saarto vuosina 1948–49 oli viimeinen niitti Neuvostoliiton ja lännen vastakkainasettelun syntymiselle.

 

Kun lännessä ei päästy enää eteenpäin, kääntyi Neuvostoliitto hyvin nopeasti Aasian suuntaan. Japanilta oli toisen maailmansodan loppuvaiheissa vallattu Mantšuria, mistä etupiiriä haluttiin edelleen kasvattaa. Neuvostoliiton tuki kommunistisen Kiinan ja Pohjois-Korean syntymiselle olikin merkittävä. Molemmat näistä maista ovat edelleen johtavia diktatuureja, mitä tulee ihmisoikeuksien loukkauksiin tai vähemmistöjen systemaattiseen sortoon.

 

1950-luvulla kommunistinen valta vakiinnutettiin panssarein Itä-Euroopassa. Itäisen Saksan ja Unkarin toisinajattelijat päätyivät merkitsemättömiin hautoihin vuosien 1953 ja 1956 kansannousujen seurauksena. Neuvostoliitolle eivät nämä lähialueen sotaseikkailut kuitenkaan riittäneet, joten katse suunnattiin globaaliin vallankumoustyöhön.

 

Yhdysvaltain kupeessa olevasta Kuubasta kehittyi vuonna 1962 lähes maailmanpaloksi yltänyt selkkaus Yhdysvaltain kanssa. Onneksi Neuvostoliitto kuitenkin perääntyi ja poisti saarivaltioon sijoitetut ydinohjukset. Maailma kävi todella lähellä totaalista tuhoa.

 

Kommunistista aatetta levitettiin surutta ja uhreista piittaamatta 1960- ja 1970-luvuilla Aasiassa, Afrikassa ja latinalaisessa Amerikassa, tukemalla paikallisia vasemmistovoimia. Etenkin Vietnamissa uudet neuvostoliittolaiset aseet – suihkuhävittäjät ja ilmatorjuntaohjukset – olivat haastamassa USA:n asevoimaa. Sama kehitys nähtiin myös Lähi-Idässä, missä Israel sai vastaansa Neuvostoliiton aseistamat naapurit vuosien 1967 ja 1973 sodissa.

 

Vuonna 1979 Neuvostoliitto päätti myös jälleen käyttää omia asevoimiaan tuomaan ”rauhaa ja vakautta” Afganistaniin. Maahan mentiin suurella rytinällä, mutta valloitushankkeesta muodostuikin painajainen. Tappioiden ja nöyryytyksen jälkeen Neuvostoliitto joutui poistumaan maasta vuonna 1989. Sosialistinen paratiisi veteli myös tuolloin valtiona viime henkäyksiään.

 

Samana vuonna kaikki muuttui, Berliinin muuri kaadettiin ja Saksojen yhdistymisprosessi käynnistyi. Myös Neuvostoliitto hajosi dramaattisin tapahtumin vuonna 1991 ja kommunistinen järjestelmä purkaantui. Syntyi epävarmuuden ajanjakso, mikä kesti lähes koko 1990-luvun.

 

Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sotaseikkailujen päättymistä. Konkreettisesti sen saivat kohdata tshetsheenit, jotka jyrättiin venäläisin asein kahdessa sodassa vuosina 1994–97 sekä 1999–2009. Ensimmäinen sota sijoittui Jeltsinin valtakaudelle ja jälkimmäinen Putinin. Toinen Tshetshenian sota toi hänelle merkittävää henkilökohtaista nostetta vahvistuneen Venäjän johdossa.

 

Sapelinkalistelu jatkui lähialueella 2008, kun Venäjän joukot hyökkäsivät Georgiaan. Liiallinen länsimyönteisyys oli kohdemaan perisynti ja sitä piti kitkemän pois asevoimin. Georgia sai teetä ja sympatiaa lännestä, mutta jäi täydellisen yksin vastustamaan hyökkäystä. Tilanne päättyikin muutamassa päivässä suuremman ja vahvemman eduksi. Venäjää johti tuolloin ”sijaishallitsijaksi” nostettu Dmitri Medvedev.

 

Ukrainalle kuuluvan Krimin vuoro koitti vuonna 2014. Tunnuksettomia vihreisiin asuihin pukeutuneita sotilaita tunkeutui alueelle. Venäläiset saivatkin Krimin haltuunsa varsin nopeasti. Pikaisesti myös järjestettiin kansanäänestys, jonka lopputuloksena alue liitettiin osaksi Venäjää. Lännestä kuultiin vastalauseita ja talouspakotteita asetettiin, mutta niillä ei ollut merkittävää vaikutusta Putinin johtamaan sotavaltioon.

 

Samanaikaisesti Ukrainaa ryhdyttiin painostamaan sotilaallisesti Donetskin ja Luhanskin alueilla. Syttyi taisteluita, missä osallisena oli myös Venäjän joukkoja. Sotilaalliseen ratkaisuun ei päästy, joten konflikti jäi elämään jokapäiväisenä osana ukrainalaisten arkea. Ukraina onkin ollut sotatilassa itäisimmiltä osiltaan jo vuodesta 2014 alkaen.

 

Viime vuonna Venäjällä päädyttiin tilanteeseen, missä etupiirin sotilaallinen laajentaminen kohti länttä muodostui ainoaksi realistiseksi toimintavaihtoehdoksi. Läntinen Eurooppa oli osoittanut moneen kertaan heikkoutensa, eikä ukrainalaisten haluja todelliseen vastarintaan pidetty merkittävinä. Sotavoimaa kerättiin läntisille rajoille ja Valko-Venäjälle suurta valloitussotaa varten.

 

Jälkikäteen arvioitaessa laajamittainen sota Ukrainassa oli Putinin johtaman Venäjän kehityskaaressa väistämätön tapahtuma. Siitä näyttää myös syntyneen kulminaatiopiste historiallisessa jatkumossa. Venäläisten joukkojen ilmeinen kyvyttömyys saada aikaan hyväksyttävissä olevaa loppuratkaisua, näyttää johtavan koko maan totaaliseen umpikujaan.

 

Jatkuvasti kasvavat mies- ja kalustotappiot sekä laaja kansainvälinen eristystoiminta jättävät venäläiset yksin ongelmiensa kanssa. Putinin painajaisissa tämä voi johtaa pahimmillaan vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän romahtamiseen. Venäjän rajanaapureiden näkökulmasta kehitys olisi luonnollisesti kovinkin toivottavaa.

 

Itänaapurimme sisäistä hajaannusta voi seurata mahdollisuus katkaista jatkuvan aseellisen väkivallan perintö, jota tässäkin historiapainotteisessa kirjoituksessa on pyritty kuvaamaan. Jotta hyvään loppuratkaisuun päästään, tulee lännen olla toimissaan johdonmukainen. Mitään kestämättömiksi muodostuvia puolivillaisia kompromisseja ei tule Venäjän kohdalla enää hyväksyä.

 

Venäjästä – idän sotaisasta ihmemaasta – on tehtävä pysyvästi kyvytön uhkaamaan naapureitaan!

+8

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu