Hetki oli pyhä – koska oli helpompi uskoa

 Vaikka bensan hinta hirvitti, teimme kesäisen Lapin matkan. Ihastelimme tyttären ja vävyn ultrajuoksuja tunturissa (Pallas-Ylläs-Äläslompolo, tytär vetäisi 100 km rinnettä ylös ja alas alle 17 tunnin). Tunnelmoitiin metsissä ja Velhon kodalla. Siirryttiin Posiolle ja sieltä käsin pienelle Karhunkierrokselle (toinen tytär miehineen vaelsi sen ison) ja Riisitunturin henkeäsalpaavaan avaruuteen.

Monet kokemukset ja elämykset olivat sielua myöten virkistäviä. Niin erilaista on Luojan suuri luonto eri puolilla Suomea. Kuopion leveät pattirunkoiset kuusetkin ovat Lapissa "kynttilöitä", kapeita kestääkseen tykkylumen.

Mutta onko luonnosta ja siellä liikunnasta hurmioituminen hengellinen kokemus?

Riippuu tietysti käsitemäärittelystä, mutta minusta on.

Tiedän, että rovastina minun pitäisi kai kirjoittaa messun salaisuuksista ja kristittyjen siunatusta yhteydestä. Usein sitäkin toki koen. Silti olen niin keskeneräinen ihminen, että saatan ajatella ja tuntea kaikenlaista ikävää. Alttaritaulu viekin ajatukset uskon salaisuusista taidehistoriaan ja tekniikoihin, takanani yskivä harmittaa ja penkki puuduttaa, kun se on aivan liian matala pitkille jaloilleni.

Entä luonnossa? Sieltä yleensä puuttuvat soraäänet, kunhan liikenteen melu jää taakse eikä kukaan sahansoittaja ole siirtynyt moottoriversioon. Ei haittaa tuuli eikä sade, kaikki on jotenkin aitoa. Ehkä siinä on myös menneiden aikojen ihmisten elämänpiirin kunnioitusta.

Tiedän, että Jumalan ominaisuuksiin kuuluu ubikviteetti. Hän on kaikkialla yhtä aikaa. Fyysisesti en ole yhtään häntä lähempänä Riisitunturin huipulla. Mutta siinä kun istahtaa, antaa katseen kiertää neljään tuuleen, kuuntelee hiljaisuutta – se on sittenkin hengellinen kokemus.

Luomakunta kertoo Luojastaan. Hetki on pyhä, jos sen aikana ja jälkeen on helpompi uskoa.

+3

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu