Olisin mieluummin nyt viisas kuin jälkiviisas

Ukrainan sota on kestänyt yli 7 viikkoa.

Kiistatonta, että Venäjä on hyökkääjä. Maailma on hämmästellyt puolustajan voimaa ja kykyjä. Sodan pitkittyessä sen eskaloituminen (kiihtyvä laajeneminen) on valitettavan mahdollista.

Miten pitäisi suhtautua?

Kristitty on tietenkin rauhan asialla.

Rukoilemme rauhaa ja mietimme keinoja, miten toimia rauhan – ja ehkä täsmällisemmin: oikeudenmukaisen rauhan – hyväksi.

Yhtä lailla on selvää, että pakolaisia tulee auttaa, samoin Ukrainaa, missä elämän olosuhteet ovat paikoin hyvin vaikeat lähes kaiken tuhouduttua tai miehittäjän vallan alla.

Vääryys ja paha ovat tuomittavia, mutta kuka sen tekee ja miten? Kansainväliset yhteisöt ovat olleet ihmeen hampaattomia, kun hyökkääjänä on ollut suurvalta ja YK:n turvallisuusneuvoston veto-oikeutettu pysyvä jäsen.

Yksityiset ihmiset sortuvat helposti ylilyönteihin ja yksipuolisuuksiin. Niitä pitäisi varoa.

Toisaalta mielessä jylisee Heramme sana aivan toisesta yhteydestä: – Jos nämä olisivat vaiti, kivet huutaisivat.

Onko mahdollista olla vaiti, kun miljoonat kärsivät?

Vuoden päästä on paljon viisaita kertomassa, mitä olisi pitänyt tehdä. Kuohujen keskellä tietäminen on vaikeampaa.

Osaan rukoilla, että Jumala avaisi silmiä ja johtaisi asiat. Olen avannut kukkaroani sen mukaan, mitä sydän ja omatunto sanovat.

Mutta… Riittääkö se? Riittääkö esim. lähimmäisenrakkautta venäläisille? Kuinka voidaan luoda uudelleen suhteita ja luottamusta?

Jyrkimpien mukaan ei voida. Haluan kuitenkin uskoa ja toivoa.