Entäpä jos yrittäisit ymmärtää rikkaita?

Ymmärryksestä kasvaa mahdollisuus vuoropuheluun. Mutta ensin tarvitaan halu ymmärtää toisten ajattelua. Kumpaakaan en nähnyt median ensireaktioissa. Puhun siis jo vanhasta uutisesta eli yli viikko sitten kiivaanan alkaneesta keskustelusta Suomen rikkaimman promillen ajatuksista itsestään ja suomalaisesta yhteiskunnasta. 

Olen näin jälkijunassa, koska luin professori Anu Kantolan ja akatemiatutkija Hanna Kuuselan kirjan “Huipputuloiset” kannesta kanteen ennen kuin muodostin mielipiteeni siitä. Monikohan median edustaja teki saman ennen ensimmäisten raflaavien otsikkojen rakentamista ? Valtamedian ensi aalto kauhisteli rikkaimman promillen ajatuksia ja innokkaasti korosti kuilua rikkaiden ja muun Suomen välillä. Esimerkiksi Iltalehti  kirjoitti “Suurituloisimpaan promilleen kuuluvat pitävät työtä vieroksuvia ihmisiä Suomen ongelmana. Sen sijaan varakkaiden joutilaisuus on heistä ansaittua.”  Helsingin Sanomien ensimmäinen tutkimusta käsittelevä juttu houkutteli lukijoita kirjoittamalla:  “Kirjasta piirtyy kuva yhteiskunnasta, jonka tulohuipulle on kasaantunut kaunaa muistuttavaa ärtymystä. Arvio on sitä kriittisempi, mitä alemmas vauraat katsovat… Usein pessimismi ja turhautuneisuus kohdistuvat köyhiin. Osa huipputuloisista uskoo, että vähäosaiset tuntevat kateutta ja jopa herravihaa paremmin pärjääviä kohtaan.”  Keskisuomalainen siteerasi em. Hesarin jutusta lauseen: ”Oma-aloitteisuus on niillä ihmisillä nolla”. Viesti on selvä.

Aikana jolloin valtamedia sylkee halveksien some-keskustelun roiskinnan päälle ja korostaa omaa analyyttisyyttään maailman asioiden tulkinnassa,  median oma yksisilmäisyys ja sensaatiohakuisuus tuntuu aina vastenmieliseltä. Nyt yksisilmäisyyden kohteena oli hetken aikaa Suomen rikkaimpaan promilleen kuuluvien kansalaisten ajatuksia peilaava tutkimus. 

Media etenee parhaimmillaan kahdessa aallossa asioista kertoessaan. Aluksi niillä on somen tapaan  pakonomainen tarve olla ensimmäisten joukossa ja saada mahdollisimman paljon huomiota. Hinnalla millä hyvänsä. Näin kävi myös promilletutkimuksessa. Vastakkainasettelu ja raflaavat otsikot myyvät. Uutisen ollessa tulikuuma,  ei ole aikaa paneutua asioihin. Putkesta pitää saada ulos kansaa heti koukuttavia otsikoita. 

Miksi “Huipputuloiset”-tutkimus on sitten tehty? Kantola painotti kirjan julkistamistilaisuudessa sitä, miten tutkimuksen ja sen pohjalta tehdyn kirjan tavoitteena on lisätä ymmärrystä siitä, miten suomalaisen yhteiskunnan kannalta keskeinen ryhmä ajattelee ja rakentaa identiteettiään. Heillä on valtaa. Siksi on tärkeää ymmärtää, mitä he ajattelevat yhteiskunnasta ja itsestään sen osana. Ja miksi he ajattelevat niin.

Itse kirja lähtee hyvin tämän ajatuksen hengessä liikkeelle. “Huipputuloisissa” on sivistävää analyysia siitä, miten meidän rikkaimman promillen kolme ryhmää, perijät, ammattijohtajat ja yrittäjät ovat  syntyneet. Tätä tekstiä kannattaa ehdottomasti lukea. Hienoa analyyttisyyttä on myös esille tulevien näkemyksien sitomisessa laajempiin keskustelukulkuihin maailmalla.  Esimerkiksi demokratian kriisi, oman työn varassa menestyminen ja hyvinvointiyhteiskunnan kritiikki ovat kaikki keskusteluja, joita käydään laajasti myös rikkaimman promillen kehän ulkopuolella. 

Kokonaisuutena kirjan ykkösosa “Promillen identiteetti ja kulttuurit” on kiinnostavaa ja ymmärrystä lisäävää luettavaa. Kakkososa “Promillen yhteiskunta” on edelleen mainiosti kirjoitettu, mutta siellä alkaa pulpahdella pintaan kiusaannusta herättävää ylitulkintaa vastakkainasettelun nimissä. Mieleen nousee kysymys, onko tutkijoillakin lähtenyt välillä mopo käsistä?   Valitettavasti he heittävät hiekkaa hienojen analyysiensä päälle mutkien suoristamisella.  Älä ymmärrä väärin. Toki on hienoa, että keskustelua syntyy ja tutkijat osaavat kirjoittaa hyvin. Kaksikko Kantola & Kuusela todella osaavat! Liian moni hyväkin tutkimus jää varjoon, kun sitä ei osata esittää kiinnostavasti ja innostavasti. Eikä medialle sen tykkäämien täkyjen syöttäminen ole tuomittavaa. Mutta onko vaarana, että huomion hamuaminen vie  tutkimusta ja keskustelua pois raiteiltaan? Varsinkin kun media mielellään tarttuu mustavalkoisuuksiin.

Ihan vain muutama esimerkki tutkimuksesta. Tutkijat kirjoittavat, miten julkisen sektorin tehottomuutta suomiessaan perijät ehdottavat julkisen sektorin palveluiden korvaamista lahjoituksilla ja hyväntekeväisyyttä yhtenä ratkaisuna valtiontalouden ongelmiin. Jos oikein tulkitsen tekstiä, perijä voi korvaamisen sijaan ajatella hyväntekeväisyyttä täydentämässä julkisen sektorin palveluja.  Mikä on yhteisen kakun kasvattamista. Korvaaminen on tutkijan tulkinta.

Tai miten tutkijat kirjoittavat tekstissään haastateltavan perijän esittävän “ajatuksia sosiaaliturvan laiskistavasta vaikutuksesta”. Kuitenkin tätä ajatusta kuvaavassa sitaatissa itsessään perijästä saa huomattavasti rakentavammin ajattelevan kuvan. Haastateltu toteaa, miten ”tämä on nyt ihan puhdasta mutua ja myönnän sen”, “Toki tietysti koko järjestelmää ei voi tuomita pelkästään jonkun pienen ryhmän vuoksi” ja helmenä lopussa: “On ainakin syytä tehdä jonkinnäköinen kriittinen tarkastelu”.  Aika lailla enemmän kuin syyttelyä laiskistavasta sosiaaliturvasta.

Tutkijat myös moralisoivat yrittäjien puheiden ristiriitaa siinä, miten nämä “saarnaavat rankan työnteon välttämättömyyttä, mutta käytännössä moni heistä näyttää arvostavan myös sapattivuotta”. Eikö meistä aika moni ole käyttänyt hyväkseen ihan lakiin asti kirjattua vuorotteluvapaata? Irtiotto normaalista työstä on uudistumisen ja jaksamisen kannalta tarpeen jokaiselle. Miksi yrittäjille ei sitä sallittaisi? 

Pieniä juttuja, mutta yhdessä tilkitsevät tietynlaista kokonaisuutta. Kuilua rikkaimman promillen ja muun Suomen välille keinotekoisesti luovat tulkinnat eivät vie kohti vuoropuhelua ja syövät pohjaa ymmärryksen rakentamiselta.  Kirjan takakannessa kirjoitetaan, että kyseessä on  “hätkähdyttävä kuvaus siitä, miten suomalaisen yhteiskunnan kompromissit murtuvat, kun ääneen pääsee kaikkein vauraimmat”. No, hätkähdytetty on ja se on tuonut julkisuutta. Tekijöiden kunniaksi on sanottava, että he ovat vastanneet asetettuun haasteeseen ja osallistuneet aktiivisesti julkisuudessa tutkimuksesta käytyyn keskusteluun. No, keskustelu on pyörinyt laadullisen tutkimuksen problematiikan ympärillä, ei fiksussa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Omat äskeiset kommenttinikin liippaavat laadullisen tutkimuksen rajoja.

“Julkisuuden ja kiinnostuksen määrä yllätti, harvoin tarjolla laadullisessa sosiaalitieteessä. Minusta oli ihan hienoa, että menetelmää käytiin läpi, joskin siinä tietenkin ne, joita tulokset eivät miellyttäneet, varmaan erityisesti kunnostautuivat. Mutta tieteen ideana on että sulkeudutaan työkaverien kanssa huoneeseen ja kerrot tutkimuksestasi, jonka jälkeen kaikki yrittävät ampua sen alas. Nyt tämän vertaisarvioinnin korvasi Twitter-arviointi, mikä oli minusta ihan hauskaa ja sopii hyvin tieteen avoimeen luonteeseen. Totta kai pitää pystyä perustelemaan, mitä on tehty”, sanoo Kantola. 

Rankasta kritiikistä ja “lapasesta lähteneestä” keskustelustan huolimatta Kantola on avoimen keskustelun kannalla: “Yksi tutkimus aina tavoittaa yhden viipaleen todellisuudesta, kaikissa tutkimuksissa on aineistot ja menetelmät ja omat vahvuutensa ja rajoituksensa. Silti tutkia pitää, jotta pala kerrallaan päästään eteenpäin.”

Hyvin perusteltu tutkijalta. Hän ymmärtää tutkimuksen roolin yhteiskunnassa. Entä miten media voi perustella oman helppoheikkimeininkinsä? Ei valitettavasti millään. Onneksi alkuroiskimisen jälkeen alkoi mediassa tulla analyyttisempaa ja näkökulmia avaavaa keskustelua tutkimuksen teemoista. Ehkä vihdoin  alkaa oikea vuoropuhelu Suomen rikkaimman promillen ajattelusta ja roolista yhteiskunnassa rappaamisen sijaan?

Demokratiaan kuuluu moniäänisyys ja erilaiset intressit, josta aidossa vuoropuhelussa pyritään rakentamaan toimivaa yhteiskuntaa. Kantola muistuttaa, miten Suomi tarvitsee rikkaitaan: “He ovat talouden päättäjiä ja olisi tärkeää, että tämä maa olisi sellainen, että hekin olisivat tätä kehittämässä.”

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu