Kannattaako vai pitääkö totella? Vai ei sittenkään? Elokapina on oikeassa

Vuonna 1955 mustaihoinen Rosa Parks kieltäytyi luovuttamasta istumapaikkaansa linja-autossa valkoiselle miehelle. Parks tuomittiin häiriköinnistä, mutta hän valitti tuomiosta, minkä tuloksena Yhdysvaltain korkein oikeus päätyi toteamaan rotuerottelun linja-autoissa perustuslain vastaiseksi. Mahatma Gandhi ja Martin Luther King ovat tunnetusti aika fiksuja ajattelijoita ja jättivät omalla toiminnallaan merkittävän jäljen ihmiskunnan historiaan.  Mutta myös esimerkkejä rauhanomaisesta kansalaistottelemattomuudesta. 

Vuodesta toiseen luen somepäivityksiä, jossa Elokapinaa kehotetaan käyttämään asioiden edistämiseen tapoja, jotka ovat yhteiskunnassa määritelty laeilla tai muilla säännöillä hyväksyttäviksi. Korostetaan, että on säännöt, joita pitää noudattaa. Närkästyksen hetkellä on hyvä muistaa, että rauhanomainen mielenosoittaminen on osa demokraattista yhteiskuntaa. 

Demokratia perustuu siihen, että erilaisilla äänillä on oikeus tulla kuulluksi. Ja toisilla on velvollisuus kuunnella näitä erilaisia ääniä. On ymmärrettävästi turhauttavaa ja joskus raivostuttavaa taistella omaa ääntään kuuluviin ja samalla kuunnella omasta mielestään ehkä ihan päättömiä ajatuksia. 

Miten voimallisesti oman ja oman ryhmänsä äänen voi taistella eturiviin? on samalla sekä arkinen että filosofinen kysymys. Ilmastokriisin pahentuessa ja tekojen riittämättömyyden tullessa vuosi vuodelta enemmän iholle erityisesti tulevaisuudestaan eksistentiaalista huolta kantavat nuoret ovat ottaneet käyttöönsä uusia keinoja, joihin kuuluu myös avoin mielen osoittaminen. 

Kansalaistottelemattomuus kuuluu demokratiaan

Kansalaistottelemattomuus ei ole yhteiskuntaan sopeutumattomien toimintaa, millaiseksi sitä yritetään leimata. Se on osa demokratiaa, jopa sen ydintä.  Elokapinan ensimmäinen Suomessa isosti esillä ollut katuja sulkenut mielenosoituskampanja, oli se, johon minä havahduin vuonna 2021. Myös silloin kohistiin ja senpä vuoksi Helsingin Sanomat  haastatteli silloin kolmea oikeusoppinutta teon laillisuuden näkökulmasta. 

Kaikki haastateltavat muistuttivat, miten suurin osa mielenosoitukseen kantaa ottaneista poliitikoista ja some-keskustelijoista muodostaa kantansa tunteella, eikä ole kiinnostunut siitä, mitä laki sanoo ihmisten perusoikeuksiin kuuluvan mielenosoitusoikeuden ja muiden oikeuksien rajanvedosta. Tämä on tärkeä muistaa ja laittaa vähän jäitä hattuun Elokapinaa teilatessa.

Mielenosoittaminen on turvattu sekä Suomen että EU:n lainsäädännössä vahvasti. Sen kestoa ei ole myöskään yksiselitteisesti rajattu läntisissä demokratioissa. Ainoa Hesarin jutussa nimellään esiintymään suostunut valtiosääntöoikeuden dosentti Pauli Rautiainen muistutti, miten rauhanomainen poliittisen mielipiteen ilmaisu julkisilla paikoilla on demokratiakäsityksen ydintä. Englannin kielessä Suomen mielenosoitusta vastaava oikeudellinen termi on peaceful protest, mikä antaa oikeamman kuvan siitä, mistä  tapahtumassa on kyse. Euroopassa mielenosoitusten luonnetta määrittää pitkälle Euroopan neuvoston linjaukset ja Suomen poliitikkojen ja poliisin kädet on sidottu tähän. Rautiainen myös muistutti jutussa, että muiden kansalaisten on siedettävä merkittävästi haittaa, koska ollaan poliittisten perusoikeuksien ytimessä. Hän oli myös yllättynyt siitä, miksi Elokapinan mielenosoitus on aiheuttanut niin suuren tunnereaktion. Samaa ihmettelin myös minä. 

Ja ihmettelen nyt kaksi vuotta myöhemmin yhä enemmän. Toki ymmärrän, että kukin meistä punnitsee oman moraalisen ja eettisen koodistonsa mukaan sitä, mikä on hyväksyttävää,  jos oikeudellisesti ylitettään rajoja, mutta tunteentäyteinen raivo tuntuu täyttävän monen Elokapina-kriitikon mielen. Olisiko syytä miettiä, onko raivo perusteltua, vai onko kyse tärkeästä tavasta vaikuttaa yhteiskunnan ilmapiiriin? Elokapinan osallistujat haastavat omilla kasvoillaan ja ilman väkivaltaa kehityskulkua, jota ei heidän mielestään ole demokratian keinoin pystytty hoitamaan. Minun silmissäni se täyttää rauhanomaisen mielenosoituksen kriteerit. 

Mallikkaat käytöstavat vai ihmisyyttä kunnioittavaa moraalia?

Elokapinan vaatimus, ilmastonmuutosta hillitsevien toimien kiihdyttäminen, on laajoja ihmisryhmiä, ei vain mielenosoittajia, koskettava asia. Ilmaston ääri-ilmiöt ovat lisääntyneet kovaa vauhtia, mistä tuoreimpina muistutuksina on Karibianmeren poikkeuksellisen raju ja tuhoisa hirmumyrsky näin aikaisessa vaiheessa vuotta sekä Kosin saaren maastopalot, joita suomalaisturistitkin joutuivat pakenemaan.  Molempien takana on ihmisen aiheuttaman ilmaston lämpeneminen. 

Myös yleinen hyväksyntä luonnon suojelemiseksi on kasvanut. Kesäkuussa 2024 YK julkaisi tutkimuksen, jossa lähes 80 prosenttia eli neljä viidestä vastaajasta haluaa hallituksensa tekevän enemmän ilmaston lämpenemisen torjumiseksi. Yli 50 prosenttia vastaajista kertoi ajattelevansa ilmastonmuutosta vähintään kerran viikossa. Kyselyyn osallistui 75 000 ihmistä eri puolilta maailmaa ja tutkijat sanoivat sen edustavan yli  80% maailman väestöstä( https://yle.fi/a/74-20095310 )

Ilmastotuhoista karua kieltä kertovan vankan tieteellisen todistuksen ja jo suomalaistenkin iholle työntyvän kuumuuden viesti ei mene perille. Virallinen koneisto on yhä ruosteessa  ja moni suomalainen elää kulutusjuhlaa kuten ennenkin käyttäen ekoenergiansa kynä sauhuten ja suu vaahdossa tuomitsemaan Elokapinan toiminnan. Toki voidaan ajatella, että Elokapina on epäonnistunut muokkaamaan yleistä mielipidettä huomaamaan asian tärkeys (mitä poliitikotkin silmä kovana seuraavat), mutta siihen meistä jokainen voi vaikuttaa kirjoituksilla, omalla asenteellaan ja tekemisellään.

Kun maailma palaa ja planeraariset rajat paukkuvat, nuoret kokevat, että heiltä murenee tulevaisuus silmiensä edessä. Ymmärrän tässä tilanteessa hyvin, että nuoret haluavat entistä vimmaisemmin eksistentiaalisen huolensa näkyväksi.  “Äänestäkää”, raakkuu moni!  Siitä ei ole apua, koska päättäjät keskittyvät lyhytnäköiseen politikointiin isojen ilmastokysymysten ratkaisemisen sijaan. Tuorein esimerkki tästä osui silmiini tänään. Kirjailija Tiina Raevaara muistuttaa Suomen kuvalehdessä julkaistussa kolumnissaan, miten viime viikolla Suomen hallitus sinetöi päätöksellään sen, että vanhojen metsien kriteerit muokataan niin utopistisiksi, että Etelä-Suomen vanhat metsät jäävät suojelun ulkopuolelle. 

Myös Suomen väestörakenne on hyvin pitänyt huolen siitä, että sukupolvien yli ulottuvat teemat eivät näy vaalituloksissa.  Kun suurin osa äänestäjistä on keski-ikäisiä tai vanhuksia, ylisukupolviset teemat eivät nouse pinnalle. On paljon helpompi miettiä omaa etua kuin ottaa huomioon vielä syntymättömien sukupolvien elämisen edellytykset. 

Kansalaistottelemattomuus on siis demokratian tarjoama, vahva väline, jonka Elokapina on ottanut käyttöönsä. Tähän voi  siteerata Elokapinan flyerissä pari vuotta sitten olleeseen Pariisin ilmastosopimuksen YK.n pääneuvottelijan, Christina Figueresin, sanomaa: ”Kansalaistottelemattomuus on sekä moraalisesti oikea valinta, että voimakkain tapa vaikuttaa maailmanpolitiikassa.” Suomalainen tutkija ja kansanedustaja Anna Kontula on kirjassaan Pikkuporvarit. Pohdintaa aikamme hengestä todennut, miten yhteiskunta on vinossa, jos alamme vaalia kultaisia käytöstapoja ihmisyyttä kunnioittavan moraalin sijaan (2011) . Myös humaanin elämänasenteen puolustaja, filosofi Eino Kaila, kannusti ihmisiä kamppailemaan sen puolesta, mitä tuntevat olevan oikein, mutta samaan aikaan olemaan suopea vastakkaisia kantoja kohtaan. Hänelle kaikkein tärkeintä oli pyrkiä ymmärtämään toisten tarkoitusperiä.. Sitä kaivattaisiin myös nyt.

Hyvän arjen nimissä on ok nakertaa maapallon elinkelpoisuutta

Olen miettinyt sitä pelottavaa samankaltaisuutta, mitä näen 40-luvun natsi-Saksan hirmutekojen laajassa hyväksynnässä Saksan kansan keskuudessa ja nykypäivän ihmisten tavassa Suomessakin olla ja elää maapallon silmille pursuavasta ilmastonmuutostiedosta välittämättä. Kuuluisa saksalais-yhdysvaltalainen filosofi,  Hannah Arendt (1906-1975) joutui aikanaan valtavan mustamaalauksen kohteeksi, kun New York Times julkaisi hänen raporttinsa saksalaisen natsiupseerin, Adolf Eichmannin, oikeudenkäynnistä. Arendt matkusti Israeliin seuraamaan, kun Eichmann lopulta tuomittiin hirtettäväksi karmaisevien hirmutekojensa vuoksi. Kun kaikki muut maalasivat  Eichmannista kuvaa poikkeusihmiseksi, pahuuden perikuvaksi, Arendt taas näki hänessä paljon arkisemman hahmon, joka halusi kuulua joukkoon. Eichmann oli kuin kuka tahansa meistä, mikä on pelottava ajatus.  Arendt totesi, että pahuus on arkista, huomaamatonta ja meistä jokainen on altis sille.  Syntyi käsite “banality of evil”, arkinen pahuus.  

Samanlaista “pahuuden arkipäiviäistymistä” näen siinä, miten kohtelemme maapalloa tai miten suhtaudumme kaikkeen tietoon siitä, mitä toimintamme maapallolla aiheuttaa. Koska “hyvä” arkemme vaatii kulutuskeskeistä elämää eikä sosiaalinen paine ympärillä ohjaa mihinkään muuhun suuntaan, “pahuutemme” maapalloa kohtaan on arkipäiväistynyt. Jatkamme kansalaisina entisenlaista elämäämme, äänestämme sitä, joka lupaa meille paksuimman lompakon ja korkeintaan kohautamme voimattomina maapallon tilaa koskevien karmaisevien uutisten ja mediasta silmille syöksyvien luonnonkatastrofien edessä ajatuksella “en minä noille mitään voi”. Olemme sokeita oman aikakautemme kauheuksille. On harhaa ja itsepetosta luulla, että pahat teot vaativat paholaisen johdatusta tai silmät sulkemalla ikävät asiat häviävät kuin tuhka tuuleen. 

Puhun ja pohdin mielelläni vastuuta. Se on jotain sellaista, mitä jokainen meistä voi kantaa ja sen myötä tehdä muutosta parempaa kohti. Siksi filosofeista käännyn taas Arendtin puoleen. Hän totesi, miten jokainen ihminen tuo maailmaan jotain ainutlaatuista, koska kykenemme tekemään myös hyvin epätodennäköisiä asioita. Tämä ajatus avaa myös mahdollisuuden muuttaa suuntaa. Se kuitenkin edellyttää sitä, että kykenemme näkemään itsemme osana maapalloa ja sen luontoa, ei jonain sen yläpuolella tai siitä irrallisena olevana. Meillä on oltava juuret maassa, muuten emme syvällisesti ymmärrä, mihin kurkotamme halutessamme parempaa elämää.  Usko tai älä, se toisenlainen, kohtuullinen elämä, on myös hyvää elämää. 

Kansalaistottelemattomuudella on vankka sijansa osana demokratiaa niin kauan kuin me keski-ikäiset kuljemme kummallisessa maailmassamme, jossa luonto on meitä varten ja oman elämän mukavuus tässä ja nyt ytimessä.  Kapinointi voi myös auttaa meitä avaamaan silmiämme. Historioitsija ja ihmisoikeusaktivisti Howard Zinn on sanonut: “Maailmanhistorian kauheimmat asiat, kuten sodat, kansanmurhat ja orjuus, eivät ole seurausta tottelemattomuudesta, vaan tottelevaisuudesta.”

Lähteitä:

Kontula, Anna. 2011. Pikkuporvarit. Pohdintaa aikamme hengestä. Helsinki:Into.

Kaila, Eino. 1992. Valitut teokset 2. 1936-58. Helsinki: Otava.

Arendt, Hannah. 1951. The Origins of Totalitarianism.

Arendt, Hannah. 1963. Eichmann in Jerusalem. A Report on the Banality of Evil.

Kuusi, Pekka. 1982. Tämä ihmisen maailma. Helsinki:WSOY.

MarjaHeinonen

Pitkän linjan ajattelija ja kirjoittaja. Tieteen ja taiteen maailmoissa viihtyvä moniottelija. Kirjoittanut väitöskirjan verkkomedian tulosta Suomeen ja runokirjan elämän ihmeellisyydestä - ja muita kirjoja niiden välimaastosta. Lisäksi satoja lehtijuttuja ja blogeja. Intohimoina ajattelun haastaminen ja kestävä kehitys (laajasti ymmärrettynä).

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu