Kirjeet kertovat – liikutuin rotuopin vuoksi

Kolme tuntematonta naista, joiden kohtaloa kirjoittaja lähti selvittämään.

Tunnelma on koskettava. Läsnä on surua ja ahdistusta, mutta myös iloa ja kiitollisuutta. Olen Berliinin Friedrichshain-Kreuzberg -museon auditoriossa kuuntelemassa Berliiniin  jääneiden juutalaisten kokemuksista Natsi-Saksan ajoilta. Näitä tarinoita on kirjoitettu ja kerrottu satoja, ehkä tuhansia,  vuosien mittaan, mutta vasta nyt ollessani läsnä, tajuan, miten elävästi ne vielä koskettavat monia. Suru ja ahdistus siirtyvät sukupolvilta toisille. Samoin myös kiitollisuus siitä, että niistä voidaan puhua.

Kyse on Letters of Stone -kirjan saksannoksen julkaisemisjuhlasta. Kirjan kirjoittaja, eteläafrikkalainen antropologian professori Steven Robins kertoo kirjasta silminnähden innostuneena, välillä myös hyvin liikuttuneena. Laihat käsivarret heiluvat innokkaina, silmät palavat ja tarina hyppelehtii muistosta toiseen. Esitys vangitsee intensiivisyydellään. Pieni auditorio on täynnä viimeistä penkkiä myöten.

Letters of Stone, Briefe aus Stein, on Robinsin hyvin omakohtainen kokemus. Kirja sisältää hänen perheensä kirjeenvaihtoa natsi-Saksan ajalta Saksasta Etelä-Afrikkaan ja takaisin. Robinsin isä onnistui pakenemaan Berliinistä ja vältti holocaustin. Sen sijaan hänen perheenjäsenilleen ei käynyt yhtä hvyin. Kohtalot, joista Robinsin isä ei koskaan puhunut. Robinsin kotona oli valokuva, jossa oli kolme tuntematonta naista. Hän lähti kaivamaan esiin kuvan salaisuutta ja sai selville, että siinä oli hänen  isoäitinsä ja isänsä kaksi sisarta , Kaikki menehtyivät holocaustin uhrina. Kirja avaa 100 kirjeen kautta sitä, miten epätoivoisesti ihmiset etsivät pääsyä pois Saksasta natsihallinnon aikana.

Mutta Letters of Stone ei ole vain Robinsin perheen tarina. Antropologina hän rakentaa siltaa henkilökohtaisesta yleiseen.  Robins paneutuu myös eugeniikan, rodunjalostusopin, nousuun ympäri maailmaa ja alan tieteen kehitykseen ennen sotaa. Toiset ihmiset paremmiksi kuin toiset julistava oppi, joka oikeutti natseille juutalaisten murhat ja sai mm. Etelä-Afrikan ja monet muut maat sulkemaan ovensa juutalaisilta pakolaisilta, oli pelottavan laajalle levinnyt ympäri maailmaa. Robins löytää yhteyden myös kolonialismin ja rodunjalostusopin nousun välillä. Natsi-Saksan rodunjalostusoppiajattelu perustui saksalaisen Eugen Fischerin ajatuksille, jotka nousivat hyvin pitkälle tämän kokemuksista Namibiassa.

Kolonialismi tuli bumerangina takaisin Eurooppaan, hymyilee Robins.

Yleisen ja henkilökohtaisen yhdistää koskettavimmalla tavalla Robinsin kertomus omasta isoäidistään, joka kirjeissään Berliinistä Etelä-Afrikkaan jaksoi valaa uskoa tulevaan ja pitää kiinni normaalista elämänmenosta.

Usein nimenomaan naiset pitävät perhe-elämän kasassa kriisien aikana. Näin on käynyt yhtä hyvin Syyriassa kuin natsihallinnon aikana Saksassa, Robins sanoo kyyneleet silmissä.

Miksi kirjoitan itsekin liikuttuneena tämänpäiväisestä tilaisuudesta ja kirjasta, joka käsittelee saksalaisia ja eteläafrikkalaisia? Mitä tekemistä sillä on Suomen kanssa? Paljonkin.  Inhimillisyys, syrjimisestä syntyvä tuska, itsensä toisten yläpuolelle julistamisen karmeat seuraukset. Teemat, joita Suomessakaan ei ole varaa unohtaa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu