Raakku on ihmistä fiksumpi: Vahinko – tuo välinpitämättömyyden sydänystävä

Raakku osaa elää rauhassa 300 vuotta. Tehokkuusajattelunsa vankina porskuttava ihminen puolestaan on onnistunut parin sukupolven kuluessa lämmittämään maapallon katastrofin partaalle raakun elinikää lyhyemmässä ajassa. Teollisesta vallankumouksesta vajaat 200 vuotta sitten lähti liikkeelle voimakas talouskasvu ja kasvun sivutuotteena eli “vahingossa” tuli myös ilmastonmuutos. Sitä kukaan ei ehtinyt ennakoida kasvun huumassa. 

Ihmisen tyhmyys, ahneus ja lyhytnäköisyys on musertavaa. Alkukappaleen vertauksen jälkeen ei varmaan ole yllättävää, että metsäkone ohjeistetaan tappamaan puolustuskyvyttömiä luontokappaleita ennemmin kuin se määrättäisiin käyttämään pidempää reittiä viedä puutavaraa pisteestä a pisteeseen b. Helsingin Sanomat on paljastanut, että Stora Enso ei ollut ennen elokuun lopussa ilmi tulleen Suomussalmen Hukkajoen ympäristökatastrofia vaivautunut selvittämään hakkuutyömaansa vaihtoehtoisia tavaran varastointipaikkoja  ja -reittejä. Mentiin entiseen malliin suorinta – tehokkainta –  tietä luonnosta välittämättä.  Hups! Siinä onkin selittämistä!

Kansalaiset ovat heränneet – vai ovatko?

Ehkä ajat ovat kuitenkin muuttumassa? kysyn optimistina. Tai ainakin riittävän moni ihminen ajattelee toisin. Monet suomalaiset on saanut voimaan pahoin mielikuva metsäkoneesta, joka jyrää Suoimussalmen Hukkajoella kerta kerran jälkeen alleen raakkuja, joiden elämä olisi voinut jatkua vielä satoja vuosia. Asiasta on noussut onneksi iso kohu, joka on herättänyt myös poliitikkoja ja yritysjohtajia. 

Tänään keskiviikkona 11.9. uutisoitiin, miten  lopulliset tuhot voidaan arvioida vasta keväällä. Nyt tiedetään, että tuhansia raakkuja on kuollut eikä  Metsähallitus ole onnistunut poistamaan joen pohjaan kertynyttä hienojakoista maa-ainesta. 

Myös toisia metsissä tapahtuneita ympäristötuhoja on noussut esille Hukkajoen vanavedessä. Syyttävä sormi osoittaa suomalaista metsäteollisuutta ja sen tapaa nähdä metsät talouskasvun lähteenä. Metsäteollisuuden edustajat kyllä lähes liikuttavalla tavalla kehuvat olevansa metsän puolella. Tuorein puheenvuoro kuultiin eilen Ylen ajankohtaislähetyksessä, jossa Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtaja Paula Lehtomäki kertoi metsien elinvoimaisuuden olevan sydämen asia. Hän vakuutti , että Hukkajoen raakkutuho oli yksittäistapaus. Luonnonsuojelujärjestöillä on näyttöä siitä, että kyse on maan tavasta. Mikä on totuus?

Ajattelumme kumpuaa menneisyydestä

Nykyistä suomalaista metsäajattelua – niin metsän merkitystä kuin sen hoitoakin – hahmottaa paremmin, kun lukee metsäteollisuutemme karvasta historiaa viime vuosituhannen alusta tähän päivään. Olen kaivanut tietoa menneisyydestä tekeillä olevaa kirjaani varten ja hain muisiinpanoni esiin. Ydinviesti on: ajattelumme kumpuaa menneisyydestä.

Metsähommissa lapsuutensa ja nuoruutensa 30- ja 40-luvuilla viettänyt isäni on jo aiemmin kertonut täysin toisenlaisesta suhteesta metsiin, esimerkiksi avohakkuita ei tehty lainkaan hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Historiankirjoitus vahvistaa tämän – 1900-luvun alkupuolella laki salli avohakkuut vain poikkeusluvalla. Neuvostoliittoa vastaan hävityn sodan ja maksettavaksi tulleiden massiivisten sotakorvausten myötä 1940-50-luvuilla Suomen virallinen metsäpolitiikka muuttui täysin ja alkoi tähdätä puuntuotannon tehostamiseen ja metsäteollisuudelle edullisen raaka-aineen tuotantoon. Koko metsäsektori viritettiin toimimaan näiden tavoitteiden mukaisesti ja viljelymetsätalous avohakkuineen nostettiin pääasialliseksi metsänhoitomalliksi. 

Nykyisin kestävää metsänhoitoa edustava jatkuva kasvatus oli käytännössä kiellettyä 65 vuoden ajan. Edes sen tutkimusta ei sallittu valtion tulosohjaamassa Metsäntutkimuslaitoksessa. Vielä 1980-luvulla avohakkuista kieltäytynyt metsänomistaja saattoi saada haasteen oikeuteen. Jatkuva kasvatus sallittiin laillisena metsänhoitomenetelmänä vasta vuonna 2014, kun tehometsänhoitoa oli arvosteltu jo vuosikymmeniä. 

Metsien riisto ryöstäytyi käsistä, kun suurin osa Venäjälle menevistä sotakorvauksista oli puuta tai sellua. Niitä piti saada paljon ja nopeasti. Metsät olivat meille korvaamattoman arvokkaita sotakorvausten suorittamisessa, sitä ei pidä missään tapauksessa väheksyä. Korvaukset saatiin maksettua vuonna 1952, mutta voimaperäinen, valtion käsissään pitämä metsänhoito jäi “päälle”. 

Luonto on paljon enemmän kuin teollisuuden raaka-aine

On kestänyt vuosikymmeniä, että muutosta on saatu vietyä eteenpäin ja taakkana entisestä ovat yhä vanhat rakenteet, asenteet ja ajattelutavat. Myös toimintatavat selvästi,  mikä tuli raakkukatastrofissa karmaisevalla tavalla näkyväksi.

Raakkutuho on metsäpäättäjille terve muistutus siitä, että ajat ovat muuttumassa ja yhä useampi kansalainen näkee luonnon muutenkin kuin vain raaka-aineen lähteenä.  Luonto on voiman ja luovuuden lähde. Se on myös Suomelle tärkeä väylä ilmastonmuutoksen hillinnässä ja luonnon monimuotoisuuden suojelussa. Tasapainoa on haettava monen eri tekijän kesken. Ylpeilemme metsillämme ja toivottavasti voimme tehdä niin myös tulevaisuudessa. Onhan suurin osa Suomesta metsien peitossa ja kansallisessa identiteetissä metsillä on tärkeä rooli.

Vahinko, tuo välinpitämättömyyden sydänystävä on metsäjättien huono selitys kun ilmi tulee liian monta yksittäistapausta, liian monta “vahinkoa”.