Ranskalaistutkija(kin) haastaa Orpon puheet reiluudesta

“Oikeudenmukaisuus” on pääministeri Petteri Orpo viime päivät kerta toisensa jälkeen perustellut toimia valtiontalouden tasapainottamiseksi.

Jo se on saanut kulmakarvani kohoamaan, mutta silmät pyöristyivät kunnolla vasta pari iltaa sitten. Hänen puoluetoverinsa, puolustusministeri Antti Häkkänen, alkoi Ylen ajankohtaislähetyksessä ( https://areena.yle.fi/1-66931100 )saivarrella siitä, miten vaikeasti määriteltävä käsite oikeudenmukaisuus on, kun häneltä pariinkin kertaan toimittaja tivasi vastausta yksinkertaiseen kysymykseen:”Mikä tekee näistä leikkauksista ja säästöistä oikeudenmukaisia?”

Kantaa oikeudenmukaisuuteen Häkkäseltä ei tullut, vaan toteamus, että Suomessa on 5,5 miljoonaa erilaista näkemystä oikeudenmukaisuudesta. Oman näkemyksensä sijaan Häkkinen sanoi: “Mielestäni olennaisin kysymys on se, saadaanko velka hallintaan, saadaanko talous kasvuun.”

Sekä Orpo että Häkkänen todellisuudessa puhuivat oikeudenmukaisuudesta. Aihetta on vaikea välttää, koska jokainen yhteiskunnan vallan kahvassa oleva joutuu perustelemaan vallitsevia epäoikeudenmukaisuuksia – joita aina on, koska maailma ei ole täydellinen.

Siinä Häkkänen on oikeassa, että ei ole olemassa yhtä, universaalia käsitystä oikeudenmukaisuudesta. Ei ole koskaan ollutkaan ja yhteiskuntaoppineet ovat vuosisatoja keskustelleet aiheesta. 

Silti oikeudenmukaisuudesta voi ja pitää puhua. 

Miksi Häkkänen kiusaantui aiheesta?

Kysymys kuuluukin, miksi Häkkänen ei voinut hyväksyä oman puolueensa  pääministerin käsitystä  leikkauksien “oikeudenmukaisuudesta”, vaan mielummin puhui välillisesti sen toteutumisesta talouden kasvun kautta?  Veikkaukseni on se, että sekä Orpo että Häkkänen tietävät, että hallituksen leikkausten “oikeudenmukaisuus”  ei kohtaa monien suomalaisten intuitiivista käsitystä siitä, mikä on “oikeudenmukaista” talouden tasapainotustalkoisiin osallistumisessa – tai oikeudenmukaista yhteiskunnassa ylipäätään. 

Orpon oikeudenmukaisuuspuheelle on jotain pohjaakin. Viimeisimmässä julkisen talouden säästöpaketissa myös hyvätuloisten työssäkäyvien ja aika laajalla haitarilla myös eläkeläisten verotus nousee. Sen sijaan muun muassa yritystuet, maatalous, puolustus ja pääomatulojen saajat jäävät edelleen leikkausten ulkopuolelle. Ja montaa närästää Orpon oman lempilapsen, Turun radan, saamien miljoonien pysyminen suunnitelmissa. 

Miksi ei rikkailta enemmän? Miksi Turun rata on yhä tekeillä? Miksi opiskelijoita ja yksinhuoltajia kuritetaan? Miksi sote-puolella leikataan rajusti? Näitä ja muita kysymyksiä moni miettii.

Otin pari päivää sitten käteeni tuoreen suomennoksen tunnetun ranskalaisen taloustieteiiljän, Thomas Pikettyn, kirjasta Pääoma ja ideologia. Sattuvasti sen ytimessä on kysymys siitä, mitä on oikeudenmukaisuus ja miten sitä oikeutetaan erilaisissa yhteiskunnissa. 

Mutta kun on “pakko”

Piketty tuli tunnetuksi jo edellisessä menestysteoksessaan Pääoma 2000-luvulla valtavien tilastomassojen hyödyntämisestä. Tässä kirjassa hän jatkaa samalla vakuuttavalla faktojen tiellä. 

Pikettyn tärkein johtopäätös eriarvoisten yhteiskuntien historiasta 900-sivuisessa tietojärkäleessä on se, että “talouden kehitys ja inhimillinen edistys kumpuavat tasa-arvosta ja koulutuksesta, eivät eriarvoisuudesta ja omistuksen varjelusta vakauden nimissä. “

Moni kuitenkin nielee kerettiläiset epäilynsä hallituksen toimien  epäoikeudenmukaisuudesta, koska uskoo hallituksen “pakkopuheeseen”.  On “pakko” leikata juuri näin. On “pakko” olla koskematta hyvätuloisten verotukseen, koska he rakentavat hyvinvointiyhteiskuntamme veropohjan. On “pakko” leikata tai Suomi joutuu “EU:n tarkkailuluokalle.”. Siinä vain muutama esimerkki “pakkojen” listalta.

Katsotaan joitakin “pakkoja” vähän tarkemmin. 

Häkkänen painotti, miten talouskasvun aikaansaaminen on kaiken tärkeintä eli hän teki oikeudenmukaisuudesta taloudellisen kysymyksen. Sitä se ei ole. Pikettyn selkein johtopäätös kirjassa on, että eriarvoisuus ei ole taloudellinen tai tekninen, vaan ideologinen ja poliittinen kysymys. Talouskasvun vaateen taakse ei voi piiloutua. 

Talouskasvuun kytketään myös “pakko” hyvätuloisten helläkätisestä kohtelusta. Hallituksen ajattelussa heille kohdistuva hyvä valuu alaspäin myös vähävaraisten eduksi. 1980-luvulta globaalisti käynnissä ollut eriarvoisuuden kasvu eli rikkaiden ja köyhempien välisen kuilun leveneminen on väistämätön ja välttämätön edellytys hyvinvoinnille, kuuluu aikamme mantra. 

Piketty haastaa tätä tarkastelemalla tilastoja kaudelta 1950-1980 eli ajalta ennen sosio-ekonomisen eriarvoisuuden villiintymistä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Euroopassa talous kasvoi noina vuosikymmeninä nopeammin kuin niiden jälkeen. Tämä saa Pikettyn kysymään, onko eriarvoisuuden kasvu yhteiskunnalle sittenkään hyödyksi?  Hän ottaa suurennuslasin alle myös muita perusteita, joilla eriarvoisuutta puolustellaan, mm. sosiaalisen ja poliittisen vakauden turvaamisen  (kun venettä ei keikuteta, kaikki on hyvin) ja valtion tehottomuuden.

”Tarkkis” uhkaa, mutta lähes kaikkia

Entä sitten häpeällinen “tarkkailuluokka”, joka uhkaa EU:n entistä mallioppilasta Suomea? Ajatus sinne joutumisesta herättää heti ajatuksen – ei mistään hinnasta! 

Mielikuvilla on valtava voima, ja tästä tietoisena hallitus on valjastanut EU:n liiallisen alijäämän menettelyyn joutumisen uhan keppihevosekseen. “EU:n tarkkailuluokalle joutuminen veisi Suomelta pois päätöksentekomahdollisuuksia, antaisi ohjat muiden maiden käsiin. Tätä emme halua”, Orpo maalaili kehysriihestä kiertokirjeessä puolueensa jäsenille. Myös VM ja valtiovarainministeri Riikka Purra ovat Orpon ohella vilautelleet julkisuudessa usein tätä koulumaailman termiä leikkauspuheen höysteenä. Viesti on kaikilla yhtä tummin sävyin viritetty.

Perussuomalaisten populistisen puheen sulatan heille tuttuna ikävänä tapana sanoittaa asioita, mutta kokoomuksen ja valtiovarainministeriön mustanpuhuva tapa maalailla asiasta tuntuu vastenmieliseltä.  Arkisesti sanottuna kun menettely tarkoittaa EU:n tavanomaisen talousohjauksen tehostamista.  Jos maa joutuu menettelyyn, EU-komissio ja EU-maiden neuvosto asettavat maalle tavoitteet – eivät määrää –  julkisen alijäämän ja velan supistumiselle. Pahinta paniikkia lieventää myös tieto siitä, että suurin osa EU-maista, myös Suomi, on jossain vaiheessa ainakin käväissyt menettelyssä.  Nytkin suuri osa EU-maista on joko tarkkailuluokalla tai sen uhan alla.  EU:n neljästä suurimmasta jäsenmaasta kolme eli Ranska, Italia ja Espanja ovat todennäköisiä “tarkkailuluokkalaisia”, ja niitä suurempi Saksakin potee talousvaikeuksia. ( https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000010366999.html ) Vaivaako Suomea yhä “mallioppilassyndrooma”, kun suoritus täytyy vetää maksimiin?

Nyt kun lähdin Pikettyn lainaamisen linjalle, jatkan uskollisesti loppuun asti. Hänellä on lohduttava viesti evääksi oikeudenmukaista Suomea rakennettaessa:

“Perehtymällä historian kehityskulkuihin voidaan todeta että vaihtoehtoja on aina ollut useita ja on vastakin.” 

Vaihtehtoja reilun yhteiskunnan rakentamiselle löytyy, kun uskallamme, osaamme ja haluamme keskustella niistä avoimesti ja rehellisesti.  Toista kunnioittava keskustelu kuuluu kaikille.