Vanhustenhuoltolaitosten tehtävä suomalaisessa yhteiskunnassa
Somerolainen Teuvo Havia on täällä Uudessa Suomessa sekä blogissa että mielipideosastolla ottanut esille maamme vanhustyötä. Hän kirjoittaa blogissaan siitä, että vanhustenhoito on syöksykierteessä ja mielipidepalstalta löytyy hänen kirjoituksensa riistetystä vanhuudesta.
Minä palaan menneeseen. Olen vuonna 1984 pitänyt Itä-Suomen sosiaaliturvapäivillä Kuopiossa alustuspuheenvuoron aiheesta
VANHUSTENHUOLTOLAITOSTEN TEHTÄVÄ SUOMALAISESSA YHTEISKUNNASSA
Puheeni on tallessa ja kun se teksti on kuin ennustajaeukon tekstiä niin ajattelin, että ehkä se on nyt, kun eletään vuotta 2009, syytä ottaa esille ja julkistaa. Sitä voi sitten itse kukin mielessään miettiä missä on menty, mitä on tehty ja mitä ”tarttis tehdä”, kun tuntuu siltä, että vanhustyössä taivalletaan aina vaan yhtä ja samaa kinttupolkua..
Puhealustukseni on sen verran pitkä, että se on pakko pilkkoa kahteen osaan.Tänään tässä ja nyt tulee ensimmäinen osa, huomenna toinen.
Tässä tämän päivän osuus:
Tarkasteltaessa sosiaali- ja terveydenhuollon vanhustenhuoltoa koskevia valtakunnallisia suunnitelmia on ensivaikutelma ilmeisesti se, että sekä avo- että laitoshuollon toimintojen osalta on viime vuosina edistytty melkoista vauhtia. Näyttää myös siltä, että ollaan pääsemässä joko tai asetelmista. Toki korostetaan ja aivan oikeutetusti korostetaan avohuollon toimintojen ja palvelujen kehittämisen ensisijaisuutta, mutta ainakin yritetään ymmärtää, että laitoshuollollakin on oma tärkeä tehtävänsä ja paikkansa.
Tällä hetkellä vanhustenhuoltolaitos, vanhainkoti tarjonnee, järjestänee tai se ainakin voisi melko kivuttomasti järjestää ympärivuorokautisen laitoshoidon lisäksi lyhytaikaishoitoa ja avohuollon tukipalveluista mahdollisuuden ateriointiin ja
kylvetykseen laitoksen tiloissa. Nämä vähimmät, lyhytaikaishoito, ateria- ja kylvetyspalvelu ovat yksinkertaisesti ja helposti järjestettäviä toimintoja, eikä niitä estä, jos kuljetus on hoidettu, edes laitoksen sijainti.
Riippuen laitoksen iästä, kunnosta, varustetasosta, sijainnista ja henkilöstön määrästä, olemassaolevat suunnitelmat antavat mahdollisuuden palvelujen laajentamiseen paikkakuntakohtaisesti melkein miten pitkälle tahansa. Toiminta voi olla päiväkeskus- enimmillään palvelukeskustyyppistä toimintaa eli kokonaisuutena ottaen näyttää siltä, että vanhainkoti on sujuvasti löytänyt oman paikkansa vanhustenhuollossa.
Valitettavasti nykytila on kuitenkin vain pelkkää harhaa.
En tiedä mitään muuta asiaa tai paikkaa kuin juuri vanhustenhuoltolaitos, vanhainkoti, jota vuosien saatossa on kohdeltu ja käsitelty ja jota jatkossakin kohdellaan ja käsitellään kuin muovailuvahaa. Tai se on kuin mollamaija, jota yhä uudelleen puetaan
uusiin vaatteisiin ja jota heitellään, pallotellaan sylistä toiseen.
Muistellaanpa vain esimerkiksi kansanterveyslain voimaantuloa.
Pitkäaikaissairaitten hoitovastuun piti siirtyä sosiaalihuollolta terveydenhuollolle. Monet kunnat silmät kirkkaina luovuttivat olemattomista rahavaroista rakentamiaan kunnalliskotien sairasosastoja terveyskeskuksen vuodeosastoiksi, ehkä vilpittömästi
uskoen, että näin yksinkertaisesti päästäisiin sairaista ja raihnaisista vanhuksista.
Laitosten nimikylttejä vaihdettiin kuin uutta paitaa, ja taidettiin jo jossain vaiheessa hekumoida silläkin ajatuksella, että koko vanhainkotitoiminta voitaisiin tarpeettomana ja kalliina ratkaisuna lopettaa.
Näin ei kuitenkaan käynyt. Vuodeosastojen täytyttyä jouduttiin
yllättävän pian toteamaan, että kunnalliskotien yleisistä osastoista,
tynkävanhainkodeista oli muodostunut uusia sairasosastoja.
Hyväksi ennustettu suunnitelma oli ollut aivan liian lyhytnäköinen.
Mitä tehtävissä? Laitospaikkojen lisärakentamiseen ei ollut rahaa ja
kun ei ollut rahaa oli pakko muovailla entisiä toimintoja uuteen uskoon.
Sosiaali- ja terveydenhuollossa avuksi otettiin sana y h t e i s t y ö ja sen nimissä pitkäaikaissairaitten vanhusten hoitovastuuta alettiin työntää terveydenhuollolta takaisin sosiaalihuollolle.
Laitoshoidossa uutta tehokkuutta uskottiin ja uskotaan tälläkin hetkellä saavutettavan mm. sellaisilla kuin hoidon sisällön kehittäminen, lyhytaikaishoito ja jo mainitsemani avohuollon tukipalvelutoiminta.
Avohuollossa uskottiiin ja uskotaan tukipalvelujen tehostamiseen ja lisäämiseen, uusien toimintamuotojen edelleen kehittämiseen, vanhustentalojen ja vanhusten palvelutalojen rakentamiseen.
Niin hyviltä, tehokkailta ja edullisilta kuin nämä suunnitelmat tällä hetkellä tuntuvatkin, pidän niitä tulevaisuutta ajatellen vain kosmeettisina kauneusleikkauksina. Tällä tarkoitan sitä, että kaikissa vanhustenhuollon suunnitelmissa edelleen edetään aivan liian lyhytnäköisesti.
Suunnitelmien lyhytnäköisyyttä kuvaa mm. se, että puhumme m e i d ä n vanhuksistamme, h e i d ä n hyvinvoinnistaan ja unohdamme tai paremminkin ummistamme silmämme siltä tosiasialta, että kaikki nyt tehtävät ratkaisut koskettavat myös meitä itseämme.
Saattaa olla, että tänään rakennettava terveyskeskuksen vuodeosasto,
vanhustentalo, palvelukeskus tai huippuhieno vanhainkoti tyydyttää
omaa makuamme, omaa silmäämme myös siinä vaiheessa, kun me näitä itse
tarvitsemme ja käytämme, mutta tyydyttävätkö ne silloin esimerkiksi
työssä olevaa henkilöstöä.
Tai me rakennamme taloja, kerrostaloja, rivitaloja, omakotitaloja ja
unohdamme hissit, luiskat, kynnykset tms. kulkua vaikeuttavat asiat.
Emme me kolmenkymmenen, tuskin enää edes kymmenen vuoden kuluttua
korjaa vessattomia mökkipahasia, kyllä silloin korjataan aivan muita
asioita.
Kaikki suunnitelmat tähtäävät aivan liian lyhyille ajanjaksoille, mutta pahinta on mielestäni se, että eri viranomaisten vanhustenhuoltoa koskevat suunnitelmat ja esitykset kulkevat sekä teoriassa että käytännössä rinnakkkain, peräkkäin ja päällekkäin.
Vanhustenhuollossa on aina taisteltu niukoista raha- ja voimavaroista. Aina kilpaillaan edullisilta näyttävillä ratkaisuilla ja toimenpiteillä kunnes havahdutaan epäonnistumisiin. Ja yleensä vanhustenhuoltolaitos, vanhainkoti on todella ollut se paikka, joka on saanut korjata näitä epäonnistumisia ja toisten jälkiä.
Vanhustenhuoltolaitos on muutoinkin aina ja joka asiassa saanut joustaa ja venyä äärimmilleen.
Niin nytkin. Kaikki se viime vuosien työ ja uurastus, jota vanhainkotien kehittämisen eteen on tehty, on mielestäni jälleen suuressa vaarassa..
….
Noin ajattelin vuonna 1984. Nyt eletään vuotta 2009 ja kysyn miten on? Mitä on maamme vanhustyön live- elämä? PARASta mahdollista! Niinkö?
Loppuosan puheestani liitän tämän kirjoituksen kommentiksi. Liitän sen huomenna!
Kiitos Teuvo!
Kyllä me vanhustyöstä metelöidä voimme, mutta eihän tämä juurikaan ihmisiä kiinnosta. Se ei kiinnosta päättäjiä. Se ei kiinnosta tavallista kansaa.
Päättäjiä asia kiinnostaa silloin, kun on vaalien aika ja tavallista kansaa se kiinnostaa silloin, kun joku lähipiiriläinen on vanhustyön palvelun tarpeessa, eikä sitä saa sillä tavalla kuin on mielessään kuvitellut.
Mutta, mutta: mehän jatketaan! Metelöimistä! Muut metelöivät ulkomaan mummoista! Me kotomaamme! Uskotaan, että näitä joku lukee. Mielipidepalstalla ainakin näyttävät lukevan. Siellähän se sinun kirjoituksesi edelleen on se luetuin juttu! Hyvä niin! Todella hyvä!
Ilmoita asiaton viesti
Tässä eilen lupaamani loppuosa.
Ajatuksia menneestä maailmasta!
Ajatuksia vuodelta 1984!
Näin:
Mitä pidemmälle avohuollon ja laitoshuollon väliin, välimuodoiksi
kehiteltävät palvelut etenevät, sitä rankemmaksi muuttuu vanhainkotien työ ja toiminta. Vuonna 1984 muodistettu vanhainkoti saa jo oikeastaan aivan lähitulevaisuudessa varautua siihen, että sen nimi ja toiminta vielä kerran muuttuu.
Lähimenneisyyden lyhytnäköiset suunnitelmat muuntavat, elleivät jo ole muuntaneet olemassaolevat vanhainkodit sairaala- ja vuodeosastohoidon
jatkopaikoiksi, sosiaalihuollollisiksi hoivakodeiksi. Ja nuo nyt niin edullisesti rakennettavat vanhustentalot ja vanhusten palvelutalot muuntuvat siihen mitä vanhainkotitoiminnan nykysuunnitelmien mukaan pitäisi parhaimmillaan olla. Se on kodinomainen ja yksilöllisyyden huomioonottava hoitopaikka.
Tällaiseen tulevaisuudenkuvaan meidät ajaa jo mainitut raha tai paremminkin rahan puute sekä eri viranomaisten rinnakkain, peräkkäin ja päällekkäin kulkevista suunnitelmista johtuva krooninen yhteistyökyvyttömyys.
Peräkkäin ja päällekkäin, eri kirjoissa ja kansissa kulkevien suunnitelmien pohjalta ei nyt eikä tulevaisuudessa voida odottaa, että yksittäiset kunnat osaisivat tai pystyisivät käytännön tasolla taloudellisesti edullisiin kokonaisratkaisuihin.
Yhteistyö on sana, jota kaikkialla hoetaan, mutta jolla sanalla en todellakaan näe mitään käytännön merkitystä, ellei jo teoriassa, se on suunnitelmissa, ohjeissa ja suosituksissa hahmoteta suurempaa, laajempaa kokonaisuutta.
Kokonaisuutta ei saavuteta siten, että jatkuvasti korjataan, paikataan ja muovataan vanhoja toimintoja uuteen uskoon tai jatkuvasti pallotellaan siitä kuka kenestäkin ja mistäkin toiminnasta vastaa.
Kokonaisuutta ei saavuteta siten, että kaikki vanhuksille tarkoitettu palvelu ja toiminta pyörii vain vanhusten ympärillä tai että kaikki toiminta aina kiskotaan yhdestä vaivaisesta vanhainkodeista. On meillä muitakin paikkoja, esimerkiksi koulut, lasten päiväkodit, kuntien virastotalot tai seurakuntatalot.
Olemassaolevista paikkakuntakohtaisista aineksista voidaan luoda hyvinkin sujuvia ja edullisia kylä-/korttelikohtaisia palvelujärjestelmiä, mutta se edellyttäisi jo teoriassa turhien byrokraattisten esteiden poistamista.
Vanhustenhuollon kokonaisuus voidaan mielestäni hahmottaa vain yhdellä tavalla: Kaikkien mahdollisten viranomaisten, muidenkin kuin sosiaali- ja terveydenhuollon ja asuntoviranomaisten suunnitelmat niiltä osin kuin ne koskettavat vanhuksia, tulisi yhdistää yksiin ja samoihin kansiin siten, että ne yhdessä ja yhteisesti painottaisivat ja kehittäisivät toimivia kokonaisuuksia sekä selkeitä työ- ja tehtäväjakoja.
Samassa yhdistämisoperaatiossa voisi selkeyttää eri viranomaisten käytössä olevia sanoja sellaisia kuin esimerkiksi sairaskoti, terveyskeskuksen vuodeosasto, vanhustentalo, palvelutalo, palvelukeskus, päiväsairaala, lyhytaikaishoito, tilapäishoito, osa-aikahoito, kotisairaanhoito, kotipalvelu, tukipalvelu, kotihoidon tuki jne. puhumattakaan sanahirviöstä kansanterveystyö.
Mitään yhtenäistä kaavaa, ohjetta joka sopisi kaikille ei tietenkään voida koskaan antaa, kaikki kunnathan ovat erilaisia, mutta vaihtoehtomalleja sekä tietoa kustannuksista pitäisi tästä maasta jo löytyä aivan riittävästi.
Yhteisellä kielellä ja yhteisillä pitkälle tulevaisuuteen tähtäävillä suunnitelmilla ja vaihtoehtomalleilla me voimme saavuttaa sen mitä me nyt kehittämisen nimissä kulkevilla näpertelyillä eri tahoilla rahaa tuhlaten etsimme. Se on tehokas ja turvallinen, inhimillinen ja joustava vanhustyö, jossa vanhustenhuoltolaitos, vanhainkoti omalta osaltaan yhtenä monista vaihtoehdoista palvelee tasavertaisena muiden vaihtoehtojen kanssa koko vanhustenhuollon kokonaisuutta.
..
Näin olivat ajatukset 1984!
Eletään vuotta 2009 ja kysyn sitä samaa kuin mitä kysyin eilen..
Ilmoita asiaton viesti