Kataisesta Sipilään

Nykyisen hallituskokoonpanon voisi perustellusti väittää olevan tehokkain mahdollinen kokoonpano. Näin siksi, että puolueita on vain kolme. Ei tarvitse vakuuttaa tai ostaa mukaan kuin yksi vastentahtoinen kumppani, jos kaksi muuta puoluetta ovat jostain asiasta samaan suuntaan kallellaan. Jokin jees-puolue voisi vielä olla lisäksi mukana haitaamatta menoa liikaa (RKP, kristilliset).

Neljästä suuresta demareiden oppositioasemaa voi perustella sillä, että he olisivat joka tapauksessa nelirajajarrutuksessa kaikkia työelämän uudistuksia vastaan. Toisaalta tietenkin voisivat olla takuumiehinä, Mutta kun muistelee viime hallitusten keskusteluilmapiiriä, ehkä kolme muuta löytävät toisensa helpommin.

Jos hallituskokoonpano on tahokkain mahdollinen enemmistökokoonpano, mutta hallitus ei saa mitään aikaan, vikan voi olla ymmärryksessä tai joissain periaatteellisissa ristiriidoissa. Periaatteellisia ristiriitoja en näe runsaasti, sillä kaikki kolme ovat ilmaisseet tahtotilansa olevan samansuuntainen (talousvaikeuksiin tartuttava, reformeja tehtävä, perinteisen ”ei-sosialistisen” talouspolitiikan suuntaan).

Ehkä ongelma on siis ymmärryksessä. Minusta yhteiskuntasopimusta on yritetty innokkaasti, mutta keinot ovat hieman loppuneet, ja vauhti hyytynyt muiden (ja ehkä omaankin) jarrutteluun. Reformeissa ollaan ehkä hieman hallitusohjelman sanamuotojen vankina. Puolueet eivät ehkä ole kovin tyytyväisiä siihen, mihin suuntaan toiset ovat hanketta viemässä (keskusta vs. kokoomus). Minun mielestäni reformeilta puuttuu myös järkevä suunta, mikä jättäisikin tilaa taktisille kuvioille ja riitelylle.

Otan esiin vielä kolmannen syyn. Se on ideologinen murros. Nykyiset hankaluudet johtuvat myös siitä, että olemme aiemmin menneet mukaan EU:hun ja euroon, ja nyt, ensimmäisten euroajan vaikeuksien tullessa poliitikoilta puuttuu malli, jonka mukaan voisi toimia. Virallinen oppi on hehkuttanut noiden e-alkuisten toimivuutta, joten kynnys sille, että otettaisiin käyttöön jotain e-ideologiasta poikkeavaa on suuri. Muutoskipuilua siis, ja haluttomuutta tunnustaa sitä, että markkinoitu malli ei olekaan aivan toimiva.

Eli väitän, että hallituskokoonpano on hyvin lähellä optimaalista (vaikeuksien tehokkaan ratkaisemisen näkökulmasta), että vetäjiltä puuttuu ymmärrystä / keinot ovat loppuneet, ja että totutuista toimintamalleista poikkeaminen on näillekin poliitikoille liian pelottava ajatus.

Uskon että jonkin verran oppimista tapahtuu – tyypillisesti sen jälkeen, kun on ensin lyöty päätä pari kertaa mäntyyn. Nyky-Suomessa muutokset ovat toisaalta niin nopeita (esim. EU ja euro muuttuvat taustalla), että kaikki asiat ja ongelmat ovat aina uusia, eikä sellaista oppimista ehdi tapahtua, josta olisi hyötyä seuraavan kriisin tullen.

Kaikkein kriittisin komponentti on pääministeri. Sipilä on varmaankin yksi parhaista, mutta ei näköjään aivan riittävä. Hänellä saattaa tosin olla vielä joitain (yritysmaailmasta opittuja) kortteja, tai ainakin sitkeyttä ja turnauskestävyyttä vielä takataskussa.