hölmölästä karannut ja kirkkotieltä eksynyt

Tässä on ensiksi HT Inga Nyholmin ajattelua kirjoituksesta ”Kunta-valtio-suhteen muodonmuutos – linjakkaasta liitosta monimuotoisten mekanismien määrittämäksi kokonaisuudeksi” (s. 138, 139):
”Kunta-valtio-suhteen osapuolen keskinäisen kumppanuuden ja luottamuksen
vahvistaminen edellyttäisi myös uudenlaista vuorovaikutusta valtiovarainministeriön, sektoriministeriöiden ja Kuntaliiton välillä (Korpela & Mäkitalo 2008, 159–160). Tämä tarkoittaisi valtion ja kuntien välisen neuvottelujärjestelmän uusia tapoja, joita
on etsitty 1970-luvulta alkaen (Ryynänen 2009, 124). Kunta-valtio-suhde perustuu edelleen monin osin epävirallisiin käytäntöihin, mitä ei kummankaan osapuolen osalta voi pitää kestävänä ratkaisuna (Turkkila 2002, 54). Neuvottelujärjestelmän keskeisen osan muodostaa nykyään lakisääteistetty peruspalveluohjelmamenettely. Sitä voidaan
pitää merkittävänä askeleena kuntien näkökohtien huomioon ottamiseksi lainsäädännön ja valtion toimenpiteiden valmistelussa. Sen ongelmaksi on kuitenkin nähty kuntatason suoran yhteyden puuttuminen sekä sen oikeudellisen ja myös poliittisen sitovuuden puute: toiminta on enemmän reagointia ei ennakointia. (Ks. Ryynänen 2009, 126; Kuntapolitiikan…2010.) Peruspalveluohjelmamenettelyn ongelmat on myös valtion näkökulmasta tunnistettu ja pyrkimyksenä on sen edelleen kehittäminen
vuonna 2011 alkavalla hallituskaudella (Kuntapolitikan…2010).

Edellyttäisikö vuorovaikutuksen ja kumppanuuden vahvistaminen neuvottelujärjestelmän rinnalla myös kuntien suorien vaikuttamismahdollisuuksien lisäämistä? Tätä koskeva keskustelu on Suomessa toistaiseksi ollut vähäistä huolimatta vuorovaikutteisista
yhteistyömalleista saaduista hyvistä kokemuksista. Tällaisissa malleissa
valtion ohjaus ei toteutuisi ylhäältä annettuna, vaan pikemminkin valtion ja kuntien yhteistoimintana. Nämä uudet ohjaussuhteen mekanismit vastaisivat niin sanottua myötävaikuttamisfederalismin perusperiaatetta eli sitä, että alemmalla hallinnontasolla
tulee olla mahdollisuus vaikuttaa ylemmän tason tahdonmuodostukseen erityisesti asioissa, jotka koskevat alempaa tasoa itseään. (Ryynänen 2009, 6–8; 70–72; Lehto 2005, 78–79.) Tarvetta tälle saattaa osaltaan lisätä meneillään oleva ja edellä mainittu kuntien eriytymiskehitys.

Edellä kuvatut vuorovaikutuksen uudenlaiset tavat ja vahvempi kumppanuus
voisivat tuoda kunta-valtio-suhteeseen hyödyllisen ulottuvuuden ja tehdä vaikuttamisesta legitiimimpää. Ne voisivat osaltaan vahvistaa kunnallista itsehallintoa ajassa, jossa erilaistuneilla kunnilla on – suhteessa valtioon – erilaisia intressejä, ja jossa toimintaympäristön jatkuva muutos ja haasteet edellyttävät toimijoiden välistä uudenlaista yhteistyötä. Ne eivät väistämättä johtaisi noin kolmeensataan erilaiseen
toimintapolitiikkaan, vaan julkisen sektorin parempaan yhteiseen ymmärrykseen vastuista, velvollisuuksista ja haasteista. Tämä merkitsisi jaetumpaa näkemystä tarvittavista ratkaisukeinoista ja johtaisi siten kunta-valtio-suhteen molempien osapuolten toimintakyvyn vahvistumiseen.”

http://www.kunnat.net/fi/tietopankit/uutiskirjeet/…

Ja tässä on omaa ajatteluani samasta asiasta vähän suoremmin sanottuna:

http://kalevikamarainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/9…

Terv. KK