Kenen laariin sataa levollisuusvajeen kasvu?

Nykyhallinnon kuristuspolitiikka aikoo supistaa ”ylisuuren” julkisen sektorin pikapikaa missin mittoihin. Laihdutusdieettiin kuuluu niin pysyvän avun tarpeessa olevien heitteillejättö kuin pikaisen hätäavun tai poliisin paikalle saannin vaikeuttaminen. Työpaikkani kahvihuoneessa noin joka toinen pähkäilee päivästä toiseen, kuinka saisi jonkun läheisen vanhuksensa asiat kuntoon, soittelee tuntitolkulla jonotusnumeroihin, matkustelee kesken työpäivän milloin minnekin hoitamaan itse siihen kykenemättömän viranomaisasioita ja yrittää jossain välissä keskittyä hetkeksi työhön, vaikka takaraivossa takoo taukoamatta jäytävä huoli omaisesta tai useammasta. Tämähän ei maksa mitään? Tämä levollisuusvaje, joka kasvaa sitä mukaa kuin huolenpito ”tuottamattomista” yhteiskunnan jäsenistä vähenee – se kuulunee päättäjien suunnitelmiin?

Kun suuri osa niistä harvoista ”kunnon kansalaisista”, jotka vielä saavat osallistua tuotannolliseen toimintaan yksityissektorilla tai peräti siltä pohjaa kalvavan (?) julkisen sektorin hoiva-, opetus- tai turvallisuustyöhön, joutuvat elämään vuositolkulla sydän syrjällään jonkun läheisensä vuoksi, josta yhteiskunta ei enää katso olevan tarpeellista pitää huolta, kuinka paljon se vähentää tuottavuutta? Kaksin- vai kolminkertaisesti verrattuna siihen, mitä ”säästöillä” saavutetaan? Vai vielä enemmän? Laskekaapa, valtion viskaalit ja taloustietäjät vapaan markkinatalouden norsunluutorneissanne!

Levollisuusvaje lävähti päälle 1990-luvun alun lamassa. Silloin tehtyjen ”välttämättömien” leikkausten piti olla väliaikaisia. Kun taloudessa meni välillä hyvin, sosiaaliturvasta nirhitystä osasta ei juuri mitään palautettu takaisin säälliselle tasolle. Lapsilisät leikattiin pois kaikkein köyhimmiltä vuonna 1993. Sitä ennen niitä ei laskettu mukaan, kun määriteltiin perheen toimeentulotuen tarvetta. Nyt edelleenkin toimeentulotukea saavan perheen lapset jäävät ilman lapsilisää. On varmaan kiva kuunnella, kun luokkatoveri kertoo lapsilisällä ostetusta uudesta polkupyörästään ja kysyy: ”Mitä sä sait”?  

Lapsilisä oli ennen universaali etuus jokaiselle lapselle Suomessa. On loogista ajatella, että rikkaat eivät tarvitsisi lapsilisää. Tarkoitus olikin, että progressiivinen verotus ikään kuin poistaa lapsilisät sitä mukaa kuin kotitalouden tulot kasvavat. Laman varjolla alettiinkin 1990-luvulla poistaa verotusta, rikkaimmista lähtien tietysti!

Sitä myöten kuin "tuottamattoman" julkisen sektorin "säästöt" lisäävät ihmisten kokemaa turvattomuutta ja näköalattomuutta, samalla kun niin terveyspalvelut kuin lasten liikunta- ja kulttuuriharrastukset ajetaan saataviksi vain maksullisina markkinatuotteina, kun poliisilta ja oikeuslaitokselta viedään järkevän, tuloksellisen ja kustannustehokkaan toiminnan edellytykset – sosiaalipalveluiltahan ne on jo niistetty  –, mitä enemmän "kestävyysvajetta" korjataan ottamalla paikkapaloja hölmöläisinä ”maton toisesta päästä”, siinä kasvaa koko ajan levollisuusvaje. Ihmisiltä häviää arjen kantokyky ja usko tulevaisuuteen. Meistä tulee toisiamme kyräileviä, omia lyhytnäköisiä etujamme varjelevia öykkäreitä. Ja mehän haluaisimme elää levollisina tuttuja polkujamme astellen tai tilaisuuden tullen rohkeasti uusille urille uskaltautuen, ilman jäytävää epävarmuutta ensi tilistä, huomisen katosta pään päällä, siitä tuleeko Kelan maksu ennen viikonloppua tai siitä onko puhelimeen vastaamaton isovaari vielä hengissä yksin asunnossaan tai onko hän muistanut tänäänkään syödä mitään.

Yhden köyhän kyykyttäminen, yhden kaltoin kohdellun sairaan ennenaikainen kuolema huonossa hoidossa tai toivottomuuteen suistuneen itsemurha – ne voivat tuntua laskennalliselta voitolta bruttokansantuotteelle, mutta kun jokaisen kuripolitiikan uhrin vierellä on muutama lähiomainen tai kymmeniä ihmisiä, joita hänen kohtalonsa rassaa, viivan alle taitaa tulla pitkä miinus!

Mitähän vaikuttaisi, jos jokainen työkykyinen saisi käyttää täyden työpanoksensa yhteisön rakentamiseen? Jos ne, jotka eivät ole työkykyisiä, eläisivät inhimillisissä oloissa saaden tarvitsemansa avun ja tuen – eivätkä aiheuttaisi jatkuvaa huolta ja suurta vaivannäköä omaisilleen? Ei olisi viikkojen, kuukausien tai vuosien jonottamista kunnan vuokra-asuntoon, palvelutaloon, lonkkaleikkaukseen, velkaneuvontaan? Nousisivatkohan työllisyys ja tuottavuus ihan mistään palveluista tinkimättä paljon enemmän kuin kuripoliitikot uskaltaisivat kuvitellakaan? Sitä kai he pelkäävätkin.

Kun ajattelen rauhallista, turvallista, hyvää ihmiselämää, näen silmissäni mummulan keittiön pitsiverhot, joita avoimesta ikkunasta huokuva leppeä kesätuuli heiluttelee vasten katosta roikkuvassa amppelissa kukkivaa morsiushuntua ja kattilakaapin päällä ruukussa olevaa verenpisaraa. Vieressä puuhellan ääressä puuhailee mummi, tehokkaasti, mutta aina kiireettömän oloisena. Käsityöverstaassaan päivän työn lopettanut vaari istuu lempijakkarallaan odottamassa ruokapöydän kattamista soitellen huuliharpulla valssia Laskiämpärin laineilla.

Tuon muistikuvan ydin on levollinen rauha. Luottavaisuus vallitsee niin ihmisten kesken kuin suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Ollaan sinut menneisyyden kanssa, nykyisyys on hallinnassa ja tulevaisuus seesteinen ilman arkea uhkaavia vaaroja. Elämä 1960-luvulla soljui enimmäkseen yllätyksettömästi. Yhteinen suunta oli eteenpäin, ehkä pienen pienin askelin, mutta kuitenkin parempaa kohti, kaikille paremmaksi kehittyvää suomalaista yhteiskuntaa. Silloin ei yleinen mielipide olisi hyväksynyt suurelle osalle kansaa, ”epäkelvoille ihmisryhmille”, ainoaksi tieksi liukasta luisua taaksepäin synkkään pimeyteen, kuten tänä päivänä.

Ihmisarvo oli tuolloin olemassa, itseisarvoisena, ilman hintalappua yksilön otsassa: ”tuottava työntekijä”, ”osatyökykyinen”, ”paljon tuottava”, ”melkein kelvollinen – ehkä pakkoaktivoinnilla vähän tuottavaksi kuntoutettava”. Silloin Kunnanlääkäri tutki sairaat, lähetti sairaalaan sinne kuuluvat ja vanhus pääsi vanhainkotiin, kun ei enää pärjännyt kotonaan. Päivähoitoa kehitettiin äitien työssä käynnin mahdollistamiseksi. Silloin suunniteltiin kansanterveyslakia ja peruskoulu-uudistusta. Samoilla kriteereillä, joilla nyt kuritetaan ja leikataan, ei olisi perustettu maailman tuloksellisinta peruskoulutusjärjestelmää, joka ei tainnut tuottaa voittoa heti seuraavalla kvartaalilla.

Hallituksen vuonna 2012 hyväksymässä Suomen kehityspoliittisessa toimenpideohjelmassa on ”marginaalinostona” lause: ”Ihmisoikeusperustaisen kehityspolitiikan lähtökohtana on, että köyhimmätkin ihmiset tuntevat oikeutensa ja kykenevät toimimaan niiden puolesta.” Olisi mukavaa, jos periaatetta sovellettaisiin myös kotimaassa. Ihmisoikeusperustaa pelottavampaa lähtökohtaa lajitoverin kohtaamiselle ei lienekään pikkusieluisten lastenvaunukyttääjien mielestä, jotka kenties ihan rehellisesti kuvittelevat, että heidän alaisilleen maksetaan kokopäivätyöstä palkkaa, jolla tulee toimeen. Aina, kun asiaa ei tunne, siitä voi muodostaa jyrkän mielipiteen.

Valitaan tästedes asioistamme päättämään älyllä ja sydämellä, eikä pelkällä hölmöläiskalkulaattorilla varustettuja ihmisiä! Poistetaan levollisuusvaje!