Äitien ja isien mailla

Yli kaksikymmentä vuotta sitten haastattelin mummoa kasettinauhurilla. Istuimme ja juttelimme, laitoin nauhurin päälle. Mummo kertoi tarinoita maaseudulta ja siitä kuinka oli opetellut kaikki maatilan työt alusta alkaen. Hän oli suutarin tyttö, jonka arki oli ollut toisenlaista kuin ukkini arki maaseudulla.

Isovanhempani rakensivat oman maatilan ukin kotipaikan lähelle ja sota-aikana puolustivat tätä isänmaata; ukki rintamalla, mummo kotona. Lapsia syntyi ja tuolloin oli vielä normaalia syntyä kotona. Elämä taisi kuitenkin käydä mahdottomaksi 70-luvulla. Jatkajaa ei löytynyt tilalle ja pellot meni pakettiin. Ehkä se oli tavallista noihin aikoihin. Oli kannattavampaa kouluttautua kaupungissa, mennä kehityksen mukana. Niinpä mummo ja ukki muuttivat lähemmäs kaupunkia palvelujen äärelle. Mummin sydänkin taisi oireilla noihin aikoihin. Ei saanut enää laittaa kahviin kermaa. Ukki puolestaan kieltäytyi syömästä kissanrasvaa.

Mummo kertoi myös monista tuon ajan elämäntilanteista ja pellavakankaan tekovaiheistakin. Ensin kasvatettiin itse pellava, joka eri menetelmien jälkeen saatiin langaksi. Lanka kudottiin kankaaksi. Nämä vaiheet eivät jääneet päähäni mutta maaseudulla asuessa moni mummon tarina on palautunut mieleeni. Jospa vaan löytäisin vielä ne kasetit.

En sano, että ennen kaikki oli paremmin, en voi tietää, kun en ole elänyt tuota aikaa. Itse en enää syntynyt kotona vaan sairaalassa. Jossain syvällä minussa asui kuitenkin kaipuu maaseudulle. Elämäntilanne muuttui ja yhtäkkiä se olikin mahdollista. Muutimme lasten kanssa kaupungista maalle.

Aloitin harjoittelemalla leivinuunin lämmitystä. Keväällä tuli pääskyset ja kaikkialla riitti tutkittavaa. Naapuri sanoi, että siinä menee aikansa ennen kuin pääset omille jäljille. Ajattelin, että miten niin, olen jo kuin kotonani.

Toissa kesänä kokeilin itse kasvattaa hieman kauraa ja mietin, milloin kaura on kypsää. Olinhan jo yli neljäkymmentä vuotta elänyt eikä ollut tullut tällaista asiaa aiemmin vastaan. Jos mummo olisi ollut elossa, olisin soittanut hänelle. Onneksi naapurista osattiin vastata.

Niitin kauralyhteitä sirpillä ja kokosin kimput maitokärriin. Vein ulkorakennuksen kuivaushuoneeseen kuivumaan. Samalla nuuhkin ja ihastelin kaurassa olevia sävyjä. Tätäkään en ollut ennen nähnyt. Satoni oli aika pieni ja lyhteet annoin linnuille mutta kaurapuuroni sai todellakin uusia sävyjä, vaikka olikin kaupasta ostettua.

Vasta nyt tuntuu, että alan pikkuhiljaa päästä omille jäljille viiden vuoden jälkeen. Vuodenkierrot ovat tulleet tutuiksi vaikka eivät ole veljeksiä keskenään. Olen onnellinen noista keskusteluhetkistä mummon kanssa aikoinaan. Niistä olen saanut voimaa pärjätä vaikeissakin paikoissa. Myös äitini viisaus on auttanut monessa kohtaa. Maaseutu on hänessäkin yhä syvällä vaikka hän on asunut kaupungissa jo kauan.

Pellavaa en ole vielä kasvattanut tai työstänyt mutta mummon kutomat verhot ovat yhä tallessa. En ymmärtänyt saadessani niiden arvoa, nyt alan hieman päästä jyvälle. Kangaspuut ovat jo kasattuna, odottavat ensi kesää ja loimien laittoa. Kyllä se maalaisjärkikin varmaan joskus saapuu.

Kun yhteys äitimaahan vahvistuu, samalla yhteys esiäiteihin ja isiin. Voin riemuita kasvien kasvun seuraamisesta tai iloita kun aitauksen taimet selvisivät kuivasta kesästä. Ihmettelen ötököitä tai pysähdyn katsomaan hämähäkin menoa. Sellaista iloa ei voi kaupasta ostaa. Se tuo rauhan, jota maailman myrskyt eivät niin helposti heiluta. Tai ainakin toivon niin.

+4
Marjoriina Alhainen

Olen luonnontuoteneuvoja ja maaseutuagentti. Kirjoitan luonnosta, perinteistä ja maaseudulla elämisestä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu