Pitsiliinamandalat

Noin seitsemän vuotta sitten katselin käsinvirkattuja pitsiliinoja kirpputorilla. Näin arvokkaan käsityön pilkkahintaan pöydän reunalla. En voinut jättää sitä siihen.

Näin liinoissa mandaloita, maailmankaikkeuden symboleja, joissa kaikki osaset vaikuttavat toisiinsa. Täydellinen kuvio, eikö vaan. Maailma pitsiliinoissa. Jokainen silmukka on tärkeä.

Tiedän virkkaamisen perusteet ja siihen se loppuu. Tarvitaan virkkuukoukku ja lankaa. Silmukka ja keskeltä lähdetään liikkeelle. Saan kyllä jotain aikaiseksi. Vaan kaunis pitsiliina syntyy asiaa taitavan käsityöihmisen käsissä.

Kokosin löytämiäni pitsiliinoja tauluiksi ja nimesin ne pitsiliinamandaloiksi. Niistä syntyi kymmeniä erikokoisia tauluja. Kirjoitin taulujen taakse selvennyksen, mitä mandala tarkoittaa. Se on sanskritin kieltä ja tarkoittaa ympyrää, keskustaa tai yhteyttä. Se on kosmos, maailmankaikkeus. Sitä käytetään itämaisessa kulttuurissa mm. meditoimisen apuvälineenä. Se on voinut toimia myös temppelin pohjapiirrustuksena.

Pidimme yhteisnäyttelyn Kiteellä yhdessä paikallisten käsityöläisten kanssa joitakin vuosia sitten. Pitsiliinamandalat pääsivät esille. Vitsailin, että teen kansanperinnetyötä. Pelastan pitsiliinoja. Monella niitä olikin vielä kaapissa, sain kuulla. Ja tarinoita jaettiin pitsiliinojen edessä. Ennen muinoin kahvipöydissä. Aistin myös toiveet, huolet ja murheet, jotka niihin oli virkattuna. Naisen elämää iloissa ja suruissa. Juhlapäivinä ja arjessa.

Taito ei kuitenkaan siirry tarinoita kuulemalla vaan käsitöiden tekemiseen tarvitaan opastusta. En osaa kuin sen perusvirkkauksen mutta pitsiliinat toivat mieleeni sen hetken kun opettelin neulomaan. Mummoni neuloi paljon. Aina oli jotain meneillään, villasukat tai paita. Niinpä minäkin halusin kokeilla lapsena, olin ehkä kuuden vanha tai nuorempi.

Muistan vieläkin, miten se aluksi nauratti ja silmukat tippui. Siitä oli tulossa vaikka pannunalunen. Ja seuraavassa hetkessä olinkin jo keskittynyt neulomiseen ja homma alkoi sujua. Se tuntui ihmeeltä. Silmukat eivät enää tippuneet. Osasin jotain mitä mummonikin. Myöhemmin saatoin neuloa itselleni villasukat tai paidan.

Nyt ymmärrän tuon hetken tärkeyden, siinä siirtyi perimätietoa mummolta minulle. Opin neulomaan. Opin myös paljon muuta niissä hetkissä.

Epäonnistuminen on onnistumisen edellytys. Harjoitus tekee taitajan.

Viikonloppuna kävimme lasten kanssa kirpputorilla. Näin jälleen muutaman arvokkaan käsityön pilkkahintaan pöydän reunalla. En voinut jättää niitä siihen. Nyt toinen ilahduttaa tuvan pienellä pöydällä ja toinen odottaa kohtaloaan. Kansanperinnetyö siis jatkukoon.

Arvostatko sinä perimätietoa ja taitoja? Millaisia muistoja käsityöt herättävät?

+3
Marjoriina Alhainen

Olen luonnontuoteneuvoja ja maaseutuagentti. Kirjoitan luonnosta, perinteistä ja maaseudulla elämisestä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu